Tämä tie päättyy tähän. On palattava alkuun, kierrettävä eläinhäkit,
valittava uudelleen.
Valinta on niskat nurin käännetty kissa, kun päästät irti,
se ravistaa turkkiaan ja nuolee käpälänsä, sanovat sitä sijaistoiminnoksi,
ihminen joka rakastuu, heittäytyy
sokean tunteensa perukoille,
jottei näkisi itseään.
Kerran näin miehen, jonka kaulassa roikkui nyrkinkokoinen amuletti,
hän piteli siitä kaksin käsin kiinni.
Ehkä ihmisen on aina riiputtava jossakin,
hellyydessä tai hurmiossa raiteilla tai ristillä
kuin olisimme kuolemanvarmoja,
että kun tulee yö ja kirkontorni ojentuu pitkään haukotukseen,
tähdet natisevat kuin taivaanpohjan ruuvinkannat,
niin vain meidät voi pyyhkäistä pois yksi Jumalan
aivastus.
Tapahtuu myös muuta: vähä vähältä luut nousevat pintaan
ihon alla.
Tarkka sijainti hämärtyy.
Väri pakenee kasvoilta ja hiuksista, nahka hiertyy ohueksi kuin paperituohi.
Ihmisen on aina saatava tietää, mihin valinnat johtavat.
Mutta katse katseelta näkökyky heikkenee,
kartta hapertuu langanohueksi poluksi emmekä enää ymmärrä
että kaikki tiet päättyvät,
emme huomaa, että elämä kantaa,
jokaisen se kantaa hautaan asti.
Tuija Välipakka: Klovnin pelko, 2010
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti