Päivällisen jälkeen

Niin vatsa täys, ettei! . . .
Nyt verryttely vaan,
ja, armas loikoilu,
sua painun palvomaan!

Ah sohvaa siunatun
suloista, pehmeää!
Ken sinut keksi, sen
ei ollut puusta pää.

Hei, pentu, piippu tuo!
Tuo pian, turkanen!
Ei iljettävämpää
kuin kulku kuhnuksen.

Likemmäs, pässinpää!
Vai kurkotella saan?
Se eikö riitä, kun
suu vartoo ammollaan?

Kirottu kärpänen!
Mua härnää . . . häädä pois! . . .
Tuoss' istuu korvalla
se koira . . . purra vois!

Ain' ihmis-elämä
on täynnä harmia;
vain ihme ihmeiden,
siit' ettei halkea!

Pois siirrä uudin tuo,
ett' ikkunasta nään,
kuink' uusi rakennus
lie päässyt eestymään.

Kas, kas, ei hullummin!
Siell' onpas kihinää! . . .
Mut sulje taas, on niin
tuo valo pistävää.

Hävytön helle! . . .  Noh,
ei haittaa; ainakaan
tuoll' eivät ulkona
vilustu touhussaan.

Sándor Petőfi: Runoja II, 1923