Missä kaunotar Kalevan:
neito nuori, naisellinen:
lemmikki tuo lettipäinen,
hymyilevä hienohelma?
Yhä etsin rouvakseni:
vihityksi vaimokseni
suloista neitoa Suomen:
valloittavaa, viehkeätä.
Kaukaa kierrän nyrppänokat:
blondit myöskin tyhmänlaiset:
töllötintä tuijottavat,
sankareita sarjafilmin:
matkivat, myös mainostavat:
seksikkyyttä sielutonta
käytöksellään korostavat
kyynisesti keimailevat.
Miksi sorja Suomi-neito
piikasielu pinnallinen,
savuketta poltteleva?
Tytön mistä löydän vielä
lempeän, myös luonnollisen:
neidon sievän, sielukkahan?
Hälle Liedin laadukkahan
verannalla viulullani
soreasti soittelisin:
ladylleni laulaisinkin.
Veneretkellämme veisin
purjehtimaan Päijänteelle
huvilahan honkaisehen,
perinteiseen pirttihimme.
Näen hunnun häivähdyksen
helluntaina häissä meidän,
puhumassa pastorinkin
kotikirkon alttarilla,
kohahduksen juhlaväen
nähdessään kuin näytelmänä
parin uljaan pyörähdykset
valssissamme viehkeässä...
Seija Tuohesmaa: Nyky-Kanteletar, 2010
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti