Syksyllä kun ajatellaan satoa ajatellaan mennyttä
johon nykyhetki juurtuu, kuka meistä kuolemaa ajattelisi:
lapsuuden romantiikkaa on vaikeus päästää valmis käsistä,
parempi on odottaa ja odottaa.
Hylätä itsensä ja muuttua toiseksi, vanhaksi ja uudeksi.
Kaiketi lopullisuus on eri asia kuin loppu joka merkitsee
melkein aina uuden alkua.
Yksinkertaisia runoja vanhalta metafyysikolta tänään.
Miksi me koko ajan puristamme olemisen pisteeksi,
panemme kahden kummallisen asian väliin –
toisen jota ei enää ja toisen jota ei vielä ole.
Voisi tämän hetken paisuttaa loputtomaksi?
Erkki Peuranen: Honey suckle rose, 1999
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti