Ensilumi

Lumi ei ole hylännyt meitä,
lumi on tullut taas,
pieninä hiutaleina,
niin kuin Siinin erämaan keveät linnut
ja suomuinen härmä.
Tässä me makaamme, ikkunan edessä,
lumihyttysten parveillessa ruudun takana.
Olen lukenut yhden onnellisen tarinan
ja tuhat onnetonta.
Olen nähnyt tuhat onnetonta elämää
enkä yhtään onnellista.
Lumi on täällä taas, rakkaani.
Näetkö kuinka se tanssii,
kuinka se takertuu ikkunaan ja katsoo meitä
ja muuttuu läpinäkyväksi.
Minä näen lumen lävitse sen mikä on mennyt
ja mikä on tuleva.
Levottomuutesi on muuttunut levollisuudeksi.
Muistatko kun kutsuit minua paviaanipojaksesi,
ja muistatko rannan ja auringon
ja vetelehtivät vuoret, harteitaan kohauttavat palmut,
viidakon ja savannin ja pampan.
Minä voin kirjoittaa sen kaiken meille.
Se on meidän historiaamme, jonka rinnalla
nilkuttaa sotaisampi tarina,
Auschwitz, Vietkong, Burma ja Afganistan.
Historia ontuu, mutta minä parannan sen,
nostan sen kuin Lasaruksen sängystä.
Mutta makaa sinä vain, katso lumen balettia,
sifonkihameen väreilyä tuulessa, ikkunan takana.
Minä rakastan sinua nyt, rakastan
kaikkea mitä olemme yhdessä tehneet,
jokaista hetkeä, jonka olet antanut minulle.
Minä kirjoitan meidät onnellisiksi,
laitan sata suudelmaa tänne ja tuhat tuonne
jokaisen ajanhetken täytän suudelmilla.
Minä olen odottanut tätä rauhaa ja vihdoin se on tullut
ja on tullut lumi, sen harras tanssi taivaan saleissa.
Laitan hiuksiasi hieman paremmin,
oikaisen yöpukusi, pyyhin veren kasvoiltasi.
Suljen silmäsi ja asetun viereesi,
hiipuvan lämpösi ylöspäin kohoavaan virtaan.
Kohta me katsomme samaa maisemaa,
sitä puhdasta, valkoista,
johon voimme onnemme kirjoittaa.

Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta, 2004