Avain

Vaan pimeästä niinkuin onkalosta
kohosi muuri eteemme. Ja polku
vyörähti mustain jalavien alle.
Kivetty piha, pylväin ympäröity,
ja ovi, jonka luona viivähdimme.
Ja silloinko jo äänet vaimenivat?
Minäkö avasin? Vai kuka? Eikö kukaan?

Kuin uudin liukui ovi edestämme –
vaan yöhön oli? Miksi näimme sen?
Me emme nähneet. Kuitenkin me näimme –
ja harmaat ääriviivat käsiemme
ja jalkojemme varjot seinää vasten
ja pelon varjon. Oven kamanalla
säteili oikullinen myrskylyhty
ja sokaistujen perhosten parvi
liihoitti valopiirissä. Ja nytkö
ei ainoastaan siipi värähdellyt?
Sinäkö avasit? Vai kuka? Eikö kukaan?
Se liukui syrjään. Sitten, hiljaisina
istuivat kaikki. Tuntematon istui
kädessä avain, liikkumattomana.

P. Mustapää: Linnustaja, 1952