Runoni

Runoni ovat lapsia, omaa vertani.
Ne puhuvat ja sanat jotka annan niille
ovat kuin palasia sydämestäni,
kyyneliä silmistäni.

Katkera hymy huulillaan ne kulkevat,
koska niin kerron elämästä.
Auringon ja päivän ja auringon puen niiden ylle,
varustan ne matkaan jotta ne vielä jaksaisivat
kun itse jo iltaan saavun.

Taivasta ne hallitsevat ja maata.
Silti ne ihmettelevät kuin jotain puuttuisi:
poikani harmistuvat ja murtuvat aina
kun tunnistavat äidikseen Surun.

Lempeää naurua ja
huilun paatosta vuodatan turhaan:
olen niille mistään tietämätön kuningas
joka on menettänyt kansansa rakkauden.

Ne luhistuvat ja sammuvat
eikä niiden nyyhkytys lakkaa koskaan.
Kulje ohitse, kuolevainen, käännä katseesi pois.
Unohdus, tuo laivasi, anna pojilleni tuulta purjeisiin!

Kostas Kariotakis: Ihmisten ja asioiden kipu, 1996 (1921)