Karavaani

Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä,
karavaani-heimoa retkellä elämän.
Ja ei tule koskaan loppua matkallemme,
vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.

Yli ikuisuuden hietikon valkenevat
monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme – taikka
sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.

Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten
karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,
ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta,
rikastuttaen, kaunistaen elämää,
tomustamme se erkanee ja ikuisesti
karavaani-heimon sielussa kimmeltää.

Näin uusia polvia entiset saattelevat –
tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi
ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.

Uuno Kailas: Silmästä silmään, 1926