Torit, kiitävät autot, puut, pölyinen vihreä
saavat sävynsä minulta:
maailma on minun aistieni runoelma
ja lakkaa kun minä kuolen.
Tämä läheisyys, pitkä hetki, ihon pehmeä
tunnelma ovat vain minussa, minulle; mielle vain
tai kehä minun aistieni haaveen ympärillä.
Kun lainaan sinulta objektiivisen silmän
näen (kuin käännetyn kiikarin läpi)
miten kuljet kirkkaita katuja pitkin
kaksin, markiisien valossa,
olet kaukana, yhä kauempana, yhä
olet, mutta häipyvän pieni.
Eeva-Liisa Manner: Runoja 1956–1977
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti