Talonmies löysi minut kaksi päivää sitten. Minun ei olisi kannattanut
yrittää ulos, mutta tarvitsin välttämättä jotakin syödäkseni. Halusin
puuroa. Puuron takia pukeuduin, kivusta huolimatta vedin kengät jalkaan.
Jos naapurin kissa ei olisi törmännyt pohkeeseeni, olisin ehkä päässyt
lähikauppaan ja poiminut hiutalepaketin hyllyltä. Olisin ehkä parantunut.
En olisi huutanut tuskasta, en tuupertunut keskelle pihaa ja vaiennut
lopullisesti. Talonmies luuli, että olen kuollut. Lääkäri väitti nähneensä
minut aiemmin: lummelammikossa, kasvitieteellisessä puutarhassa.
Talonmies katsoi häntä ymmärtäväisen ihmisen silmin ja silitti hitaasti
hänen selkäänsä. Sitten he itkivät. He työnsivät minuun neuloja ja tutkivat
kudosnäytteitä. He yrittivät kaikkensa, mutta eivät tunnistaneet elämää,
joka sykki ihonalaisissa paukamissa.
Kristiina Wallin: Murtuneista luista, 2007
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti