Niitä hetkiä, joita ei muista, ei unohda koskaan.
Kun juoksin yli vastaniitetyn nurmikon,
tuomiokirkon ovat avautuivat, kellot alkoivat soida.
Ilma oli täynnä männynneulasia,
ja tulevaisuus tuo niitä lisää.
Kyllä se kuolema nyt näitä rantoja kiertää, niin
kiertää, rouva, ja kukahan on se seuraava.
Mitä ikinä minä täällä teen tai olen tekemättä,
koituu teidän hyväksenne. Mitä menneistä
murheista, tulevaisuus tuo niitä lisää.
Valta kasvaa, se koskee, kuin oranssin värinen
ankka, Brysselin aito matto.
Kohta jokin tulee pitkin lunta, jokin kalpea
valkeassa aamussa, kohta Losi tulee,
miten hän sävelsikään: lyhyestä sormesta
virsi kaunis, eikä minulla ole
sitä avainta, jolla hänen sydämensä
luukut aukaistaan.
Sirkka Turkka: Voiman ääni, 1989
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti