Syvä, tummansininen syksyn taivas
ja tuuli tekee pyörteitä metsän puihin
kuin nainen kiertäisi hiuksiaan rullalle.
Mennä tämän metsän poluille,
mennä tämän naisen lähteelle.
En katoa aikaan, olet lähteeni ja silmäni,
lähteensilmänä taivasta katson,
huurteisesta korresta hengitän kylmää ilmaa.
Kun on yö, kun on yö ja täysikuu hopeoi kivien
sammaltukkaa,
pulppuamme kirkkaita kuplia, jokaisessa kuplassa
uusi maa, karu ja villi, koskematon.
Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän, 1977
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti