Kaupunki nukkuu huhtikuun sateessa,
veneet lipuvat joella, päädyt kuvastuvat
hitaaseen veteen. Ja tuosta ylösalaisesta maailmasta
kantautui toisia ääniä, kuin unesta tai hyvin kaukaa:
veneestä kuului laulua
päivänvarjojen alta, en muista muuta
som endast dessa ömhetsfulla toner:
att älska dig, att smeka dig, och gråta över dig.
Kuva himmeni sateeseen,
oli kahdeksas huhtikuuta
ja sekin päivä häipyi pois
ja virtasi 50 vuoden takaisiin ääniin,
en enää erottanut tätä väreilevää maailmaa
siitä maailmasta minkä itse olin tehnyt
ja siitä mikä kätkeytyi kaikkiin muihin maailmoihin.
Puinen kaupunki oli harmaa, se oli sumun valoa,
kadulla kulki pieni lapsi sinisine varjoineen
ympärillään sadetta, uneliaisuutta.
Ja äkkiä olin täysin valveilla
ja näin taas nuo loitontuvat kasvot
de milda ögonen, tysta, utan hån,
regn hör också till skeendet.
Men i vilken stad det hände
det har jag glömt.
Eeva-Liisa Manner: Fahrenheit 121, 1968
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti