Ei niin vaan elämys

Ei niin
vaan elämys palaa syntyynsä
ja rakentaa vuosirenkaita.
Liikahtamaton todellisuus laajenee joka päivä itsensä ohi.
Hyönteinen meissä tunnustelee, tunnustelee,
tuntosarvi taipuu, vai maailmako.
Ei
nostalginen en ole mutta kaipaan
järkkyä millimetrin verran.

Aila Meriluoto: Varokaa putoilevia enkeleitä, 1977

(London poem)

Että mitäkö minulle kuuluu
Olin Suomessa kuukauden, en onnistunut, täällä
menee vähän paremmin
kun ei tarvitse sopia
kenenkään mihinkään
eikä tarvitse omistaa, tarvitse pyrkiä
hyveeseen
kun omistaminen on ainoa hyve
Suomessa en onnistunut, pelkäsin
niiden huomaavan etten minä tahdo
enkä pysty hankkimaan
hyvettä
Täällä menee vähän paremmin
voin aina viitata kauas pohjoiseen
ja sanoa, siellä
siellä on minun hyveeni, siellä
asunto ja vaimo ja lapset
ystävät, mielipiteet
jotka vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen
siellä, siellä minulla on
sanon ja osoitan pohjoiseen
ja istun täällä ja luen
Economistia, how to expand,
heitän appelsiininkuoria lattialle, aurinko paistaa
pölyisen ikkunaruudun läpi kello on kolme
hajoavassa maailmassa
jonka näemme hajoavan, emme oikeastaan välitä
minä en välitä
että mitenkö minulla täällä menee, olenko onnellinen
mikä minussa, sormet, varpaat
tukka vai hampaat vai se millä ei ole nimeä
koska jumala syntyi neitsyestä
kadotettu, katkaistu, kirkontornien muottiin valettu
Kyllä, kyllä minä teen työtä
vakavasti joka päivä, en odota
mutta kun näen tämän matalan loputtoman kaupungin ympärilläni
tulen levottomaksi
ja odotan
tämän kaupungin ja kaikkien kaupunkien kukintaa,
kävelen
maan alla, junien välissä
ja katson naista
joka
päivästä päivään
kampaa tukkaansa
sen näköisenä ettei se tuosta paljon muutu

Pentti Saarikoski: Runot, 2011 (1965)

Tiikeri sulaa

Tiikeri sulaa
auringossa
Liukuu raidoissaan
Hengittää,
valuu nahassaan
Ja kun katsot tarkemmin
on vain raitoja
Omaksi itseksi tulemisen
kaunis liike

Hanna Ilander: Etupainotteinen pyrstötähti; suomenruotsalaista nykyrunoutta, 2000

yötä ei erota päivästä

yötä ei erota päivästä
                               tyhjä pyörätuoli tuodaan syöpäosastolta
lämpimät ruumiit kulkevat ripein askelin
ilman hampaita ja hiuksia tyhjyys silmien käytävillä
kohti ojennetussa kädessä hymyilevät suonet

Sanni Purhonen: Mick Jaggerin näköinen muija; Leino-ryhmän antologia, 2006

Lähellä

Seisot
vastasyntyneen lapsen sängyn luona,
ikkunan edessä
on kevyt verho,
erottuu juuri ja juuri henkäys,
ihmeellinen rauha
niin kuin sinussa joku
vihdoin hengittäisi vapaasti,
lähellä.

Bo Carpelan: Uudet runot, 2007

Käärin eväät sanat paperiin

Käärin eväät
sanat paperiin,
pitkän pitkällä
matkallani.

Ja sinut
kun kohtaan,
en enää kanna
sanojani itse
niitä muista.

Jos ymmärrät
mitä ajattelin
ja tunsin ehkä,
maailman koet
kuin minä.

Elämäsi ei
ole julma
ei surullinen
vaan unohtuva.

Toivo Laakso: Kun elää saat, 1977

Tuuli

Viimeisenä iltana
harjun teillä
se heitti minua kuivalla kävyllä
ja juoksenteli poluilla
ulvoen ja huokaillen.

Kun minun piti nukkua,
se kiersi taloa
nurkkia hangaten ja ruutuja nuollen,
rapisi katolla
kuin kymmenen pientä linnunjalkaa
ja kuiskaili ilmanvaihtotorvesta.

Aamulla maantiellä
se ajoi autoa takaa
ja sitten harppasi metsään
ja leikki yksin
pyörien paikallaan
lehtiä viskellen.

Mutta se oli juossut
pitkin Päijännettä
ja oli minua vastassa
Helsingissä
hyökkäillen joka kulman takaa
ehdittyään jo
puhella Johanneksen kirkon
kivisille kissoille,
kiertää Kaivopuiston
ja kiskaista höyhenen
lokin välkkyvästä siivestä.

Helvi Juvonen: Kalliopohja, 1955

Klovnin kyynel

Elli kuuli:
vitsiromu hektinen.

Itke humoristi.
Vilu ukille.

Simo Frangén & Pasi Heikura: Retki – Dikter; palindromirunoja, 1991

Epäselviytyjät

Kävelen märkää tietä
kirjoituksissa ja kuvissa myydään
                                 nopeutta ja keveyttä
nuoruutta ja hulluutta


jupisen, että

muistinsa menettänyt kulttuuri
ei ansaitse tulevaisuutta

näen kasvot jokaisessa ikkunassa
joka aukeaa kuin maalaus
vedessä, ilman liikkeissä
ja hetken kaukana on vaino, pelko pahan ajatuksen

ja kultainen oksa putoaa kultaiseen sarveen
                          kultainen talja katoaa, kultainen orda vapisee
sille ojennetaan kultainen palmu ja kultainen karhu
                          ja kultainen kädenpuristus vielä

Nyt saat kuusikymmentä kirjaa television hinnalla!

minne voi maailmassa polvistua
ettei joku tallo päälle

                          (ristit ovat tähtäimiä)

Mutta kukapa rakastaisi langennutta luontoa
ilman vastalahjaa: Taivasta

sitä ilman eivät keskiluokat, painolasti kestä
                          se joka estää laivaa kaatumasta
vakituinen tuuraaja
ut desit vires tamen est laudanda voluntas

A. W. Yrjänä: Somnia, 2003

Menen kauppaan ostamaan leipää

Menen kauppaan ostamaan leipää ja otan tuikkulyhdyn mukaan, pitkä on
matka ja pimeä tie, mutta kaksi selkeää, leipä ja valo, tämä tehtävä minua
kantaa. Menen kauppaan, ikkuna on maamerkki, minä olen hutera lyhty
jota kannan, leipä ja valo, päivällä napakat rajat. Penkereen takana alkaa
kaatopaikka, kuplii ja sirisee, rikki kirvelee silmiä mutta leipä, valo, leipä,
teelikamentten, lapsen puhetta haen, se putoili paikoilleen lumi lumeen
kuusen oksalta, humpsahti, upposi, tuikki, sulatti. Suojaan valoa
kämmenellä, suljen sen purkkiin, se pyrkii ulos: hillitsen, pitelen, rajoitan,
elävän himo kasvuun tulee taltuttaa, sanat ovat kuoria joiden sisällä
rimpuilee ja tempoo, pudottelen kuoret valoon, kuivumaan auki.

Johanna Venho: Tässä on valo, 2009

Matkalta tultua

Matkalta tultua
kerron puut ja linnut
kerron metsän ja vuoret
junat kerron
ja kadonneet matkatavarat

ikävääni jota raahaan mukana
joka ei koskaan lakkaa
sitä en kerro

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista, 2005

Liisa

Hän oli nainen siinä missä joku muukin.

Miestä hänellä ei ollut,
oliko koskaan,
sitä ei tiedetty.

Poika oli.
Hän oli lähtenyt,
ei tiedetty minne.
Tyttäret kuulemma asuivat jossain kaukana,
ei tiedetty missä.

Jokainen halusi tietää,
ilkeyttään tai uteliaisuuttaan,
kukaan ei tiennyt.

Iltaisin hän istui kuppilassa
ja poltti Kerhoa.
Ryypiskeli pilsneriä
ja sujautti jotain sekaan.
Lopuksi mutisi jotain itsekseen
ja tirautti muutaman kyyneleen.

Sitten tuli talvi.
Sanottiin että Suomi on sodassa.
Kerrottiin siitä Liisallekin
mutta Liisa ei oikein tajunnut.

Sitten tuli Joulu.
Aattona tulivat poliisit Liisan asunnolle
ja sanoivat että Erkki on kaatunut.
Tätäkään ei Liisa oikein tajunnut.

Joulupäivänä satoi kevyttä lunta
ja oli pakkanen.
Radan varrelta löydettiin Liisa,
ohut valkoinen huntu päällään
ja muutama kirkas jäähelmi poskella.

Lassi Sinkkonen: Väljät vaatteet, 1966

Sokeana hetkenä

Tiilitalojen keskellä
hän kirjoitti minulle nimensä
kiinalaisin kirjaimin
vetoavalla hymyllään
houkutteli minut porttikäytävään

Kerran lumitraktori
mursi tästä seinästä palan
täällä on oma tuoksunsa
hämärän kivisen paikan
rautaisen portin öljytyt saranat

Kun siirtyy äkkiä
päivänvalosta pimeään
kestää tottua näkemiseen
sokeana hetkenä hän suuteli minua
eihän voi tuntea ihmistä
joka ei kerro itsestään mitään

Sunnuntaina on juhlavaa
kävellä hiljaisia katuja
olla matkalla tapaamiseen
ihmiset vetävät naruista
vakavia koiria ulkoilutetaan

Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä, 2003

Marraskuu, alastomana

Marraskuu, alastomana
viimojen piiskaamana
paksun taivaan painamana
mustassa jäänkirahtavassa maassa
pidät silmusta kiinni.

Hannele Huovi: Hiilellä piirretyt puut, 1987

vaunu

nyt
   uskallan kosketella tähtiäsi
   yön viikunakärry toimittaa viikunoita uniin
      varastossa ohjaustankoja ja sinetöityjä sieniä
       vaunut kulkevat yliluonnolliseen tapaansa
alamaailmaan
  kuu vierittää kylmää unelmaansa pettyneille

      sillä aikaa sinä rakennat lohtua
paimenen kadotetuille käsille

Riitta Cankocak: Vallaton maa, 2010

Ensi lumen aikaan

Syystalven harmaja ilta
oli saapunut kaupunkiin.
Lumihahtuvat taivahilta
putos kujiin hämäriin.
Me kuljimme ohitse lyhtyin,
ylös tuomiokirkon taa
kädet hämärässä yhtyin
sadun taivalta ihanaa.

Sinun valkean porttisi pieleen
lopuks jäimmehän seisomaan.
Mitä kaikkea yö toi mieleen,
sitä tuskin muistammekaan.
Putos vaatteillemme lunta,
ens lunta viettelevää.
Koko nuoruuden valtakunta
heräs keskelle hämärää.

Mehän olimme kaksi lasta
lumen ihmeestä riemuitsevaa,
ulos huoneesta päässyttä vasta
– oli valkea jo koko maa!
Sai lumelta tuoksun raikkaan
sanat huuliltas putoilleet.
Jos iäksi siihen paikkaan
olis jalkamme pysähtyneet!

Kaarlo Sarkia: Kahlittu, 1929

Musta lintu tornista ikkunalaudalle

Musta lintu tornista ikkunalaudalle,
kaupunkiin eksynyt korppi,
kuulas kirkas syysilma erakon laskeutua
                                          vuorimajastaan.
Hän kosketti kauneinta, valoa,
         yksinäisyyden pimeyttä,
             kaikesta sameasta
                  etäällä.

Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän, 1977

Marraskuu

Marraskuu
kintaat suorina
syljeksii harakoita.

Tukehtuvat polut pensaat
korret, hukkuvat
kannatellakseen alistuneen syksyn myrskyämää
hiljaisuutta, raamattua jonka puukansista
yönpirteä pakkanen kiskoo päreitä hampaat valkoisina
nauraa.

Hannu Salama: Puu balladin haudalla, 1963

Ensilumi

Lumi ei ole hylännyt meitä,
lumi on tullut taas,
pieninä hiutaleina,
niin kuin Siinin erämaan keveät linnut
ja suomuinen härmä.
Tässä me makaamme, ikkunan edessä,
lumihyttysten parveillessa ruudun takana.
Olen lukenut yhden onnellisen tarinan
ja tuhat onnetonta.
Olen nähnyt tuhat onnetonta elämää
enkä yhtään onnellista.
Lumi on täällä taas, rakkaani.
Näetkö kuinka se tanssii,
kuinka se takertuu ikkunaan ja katsoo meitä
ja muuttuu läpinäkyväksi.
Minä näen lumen lävitse sen mikä on mennyt
ja mikä on tuleva.
Levottomuutesi on muuttunut levollisuudeksi.
Muistatko kun kutsuit minua paviaanipojaksesi,
ja muistatko rannan ja auringon
ja vetelehtivät vuoret, harteitaan kohauttavat palmut,
viidakon ja savannin ja pampan.
Minä voin kirjoittaa sen kaiken meille.
Se on meidän historiaamme, jonka rinnalla
nilkuttaa sotaisampi tarina,
Auschwitz, Vietkong, Burma ja Afganistan.
Historia ontuu, mutta minä parannan sen,
nostan sen kuin Lasaruksen sängystä.
Mutta makaa sinä vain, katso lumen balettia,
sifonkihameen väreilyä tuulessa, ikkunan takana.
Minä rakastan sinua nyt, rakastan
kaikkea mitä olemme yhdessä tehneet,
jokaista hetkeä, jonka olet antanut minulle.
Minä kirjoitan meidät onnellisiksi,
laitan sata suudelmaa tänne ja tuhat tuonne
jokaisen ajanhetken täytän suudelmilla.
Minä olen odottanut tätä rauhaa ja vihdoin se on tullut
ja on tullut lumi, sen harras tanssi taivaan saleissa.
Laitan hiuksiasi hieman paremmin,
oikaisen yöpukusi, pyyhin veren kasvoiltasi.
Suljen silmäsi ja asetun viereesi,
hiipuvan lämpösi ylöspäin kohoavaan virtaan.
Kohta me katsomme samaa maisemaa,
sitä puhdasta, valkoista,
johon voimme onnemme kirjoittaa.

Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta, 2004

Isä ei antanut minun lainata työkalujaan

Isä ei antanut minun lainata työkalujaan,
pelkäsi että saha menettää teränsä.
Nyt hän saa syyttää tästä vain itseään:
talo ränsistyy enkä minä osaa korjata sitä.

Arto Lappi: Kukko puussa, 2002

Syksy

Alastomat puut seisovat talosi ympärillä
ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,
alastomat puut astuvat alas rantaan
ja katsovat kuvaansa vedestä.
Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa
ja tyttö kulkee kukkia kädessään
ja taivaanrannalla
kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.

Edith Södergran: Runoja, 1916

Sataprosenttinen pumpuli

Avasit oven
jota olin pelännyt lapsesta saakka
ja näin olevani pelkuri
näin mikä raukka olin ollut.
Myöhemmin ihmettelin miksi
lapset kuitenkin hymyilevät minulle
miksi kissat ja koirat tulevat syliin
ja muistin
miten äiti rakasti minua niin
ettei antanut opettaa
minua tappelemaan
ja miten isä
ei olisi osannutkaan.

Kari Aartoma: Betonischubert, 2001

Avain

Vaan pimeästä niinkuin onkalosta
kohosi muuri eteemme. Ja polku
vyörähti mustain jalavien alle.
Kivetty piha, pylväin ympäröity,
ja ovi, jonka luona viivähdimme.
Ja silloinko jo äänet vaimenivat?
Minäkö avasin? Vai kuka? Eikö kukaan?

Kuin uudin liukui ovi edestämme –
vaan yöhön oli? Miksi näimme sen?
Me emme nähneet. Kuitenkin me näimme –
ja harmaat ääriviivat käsiemme
ja jalkojemme varjot seinää vasten
ja pelon varjon. Oven kamanalla
säteili oikullinen myrskylyhty
ja sokaistujen perhosten parvi
liihoitti valopiirissä. Ja nytkö
ei ainoastaan siipi värähdellyt?
Sinäkö avasit? Vai kuka? Eikö kukaan?
Se liukui syrjään. Sitten, hiljaisina
istuivat kaikki. Tuntematon istui
kädessä avain, liikkumattomana.

P. Mustapää: Linnustaja, 1952

Kun nousee kuu

Kun nousee kuu, kuolee
kirkonkellojen soitto,
ja tiet ovat äkkiä
läpitunkemattomat.

Kun nousee kuu, peittää
meri aaltojen alle maan,
ja sydän on kuin saari
sen äärettömyydessä.

Ei täydenkuun yönä
voi appelsiinia syödä.
On aika syödä hedelmää
jääkylmää ja vihreää.

Kun nousee kuu, toistuu
sen kasvot satoina yössä,
ja hopearaha yksin
taskussa nyyhkyttää.

Frederico García Lorca: Mustalaisromansseja, 1976

On arkipäivä usein karhea

On arkipäivä usein karhea
kun silittelee sitä vastakarvaan,
kämmen tottuu siihen kyllä,
iho sitkistyy.

Sielun laita hiukan toisin,
joskus yskittää niin perkeleesti
yömajan porttikäytävässä,
vaikka kädet rintaa vasten
pusakan sisään työnnetyt
ovat lämpöiset.

Viljo Kajava: Talvituuli, 1987

Olen kuullut merestä

Jos eksyn maailmasta
ja harhailen metsään pimeään
kun kaukaa kuulin naurua
ja lähdin sitä etsimään

Ethän silloin estä minua
hukkaan vaeltamasta
kaikki on ehkä vain satua
tahdon sen omin silmin todeta

Jostain kantautuu laulu tuo
kauan sitten unohdettu sävel

Oon kuullut merestä 
niin kauniista ja niin syvästä
ei oo milloinkaan kukaan
ei oo koskenut pohjaa

Jos vaellan kuin oisin unessa
on mukana kipinä toivoa
pitelin sitä taskussa
odottaen jotain suurta tapahtuvaksi
ja silloin kuulin kaukaa laulua
kuin muistuttaisi jokin minua

Jostain jonka unohtanut olin
kauan sitten kadotin sen


Ilma muuttuu sakeaksi pisaroista

Arto Tuunela: Kaikki on satua, 2012

Ovat silmäsi aivan paljaat

Ovat silmäsi aivan paljaat,
ihan niitä palella vois.
On maailma kova ja kylmä,
sitä katsovan en sinun sois.

Ovat silmäsi aivan paljaat,
taas sieluuni katsothan.
Oi lähteet syvät ja kirkkaat,
koti kahden rakastavan.

Pär Lagerkvist: Runoja, 1953

Syksyllä kun ajatellaan

Syksyllä kun ajatellaan satoa ajatellaan mennyttä
johon nykyhetki juurtuu, kuka meistä kuolemaa ajattelisi:
lapsuuden romantiikkaa on vaikeus päästää valmis käsistä,
parempi on odottaa ja odottaa.

Hylätä itsensä ja muuttua toiseksi, vanhaksi ja uudeksi.
Kaiketi lopullisuus on eri asia kuin loppu joka merkitsee
melkein aina uuden alkua.
Yksinkertaisia runoja vanhalta metafyysikolta tänään.

Miksi me koko ajan puristamme olemisen pisteeksi,
panemme kahden kummallisen asian väliin –
toisen jota ei enää ja toisen jota ei vielä ole.
Voisi tämän hetken paisuttaa loputtomaksi?

Erkki Peuranen: Honey suckle rose, 1999

Puitten vilua

Puitten vilua kun lehtiä riisutaan.

Helena Anhava: Hidas osa, 1979

Minulla on ongelma

Minulla on ongelma:
yö on loputon ja
paperi jo lopussa.

Huomenna
sinä löydät itsesi
tämän kaupungin
seinäkirjoituksista.

Tuula Sandström: Räsymatto levitoi, 2011