Todellisuus

Olen meri, sanojen kuohua täynnä –
ja sentään ainutta löydä en,
joka katseesi alla ei pirstoutuis,
sinä suurin, hiljainen,

sinä syvin, totisin todellisuus...
Kuin meri verkkaan rauhoitun,
kuin meri loivin mainingein
olen hiljaa luonas sun.

Mitä tahdoinkaan? Sanan kauneimman?
Olen rantoja vailla ja pohjaton,
ja kuin taivaan kuvain se minussa on,
sana ainoa: rakastan.

Aila Meriluoto: Lasimaalaus, 1946

Yöllä

Yöllä,
yhtenä historian pimeimpänä hetkenä,
tajutessaan elämänsä
oppinut Chang
kääntyi seinään päin ja
kuoli suosiolla.

Toivo Laakso: Kun elää saat, 1977

Hänen runonsa, uskomattomat

Hänen runonsa, uskomattomat, loppumattomat lorut
mitä näen, siitä laulan
kuin kirjoittaisi avaruuden täyteen
ja asettaisi itsensä keskipisteeksi.

Voihan keskipistekin pyöriä
kun rajoista ei ole tietoa
kun alkupamahduksen aallot
etenevät mustissa aukoissa kompastellen.
Silloin todempaa voi olla se miltä näyttää
kuin todistetusti oleva jonka perustelut pohjaavat hataraan.

Erkki Peuranen: Honey suckle rose, 1999

Sateen saappaat

Tuulella on sateen saappaat,
se kahlaa hätäisenä yli
maailman kattojen,
teeskentelee olevansa meri
tehdäkseen surunsa aidommaksi.

Tomi Kontio: Tanssisalitaivaan alla, 1993

ja ehkä jonain päivänä tosiaan

ja ehkä jonain päivänä tosiaan

käy niin, joku erehtyy hukkua

musiikkiin, joku unohtaa mitä on

seistä, joku toinen kauhistuu

kun ei näe lunta samoin kuin

joku tyttö, jolla on unelmia,

tai joku jossain muualla, käsiä,

jalkoja, päitä kaukana etelässä

ilman mitään sen kummempaa

syytä, ehkä häivähdys syyllisyyttä,

mutta ei se mitään, on sentään

yritetty, oltu avoimia kuin

sylilapset sylilapsien syleilyssä,

tällä tunteiden pulpetilla sinä

ja minä avattu tämä rikkinäinen

paska jota vittumaisuuttaan

ihmiset sydämeksi kutsuu,

pienten askelten politiikkaa,

niin kuin lapsena kesälomalla

elokuun ekoina viikkoina

muistat miten bussilla ajellaan

jonnekin eteläpuolelle, ei siihen

tarvita mitään ohimenevää,

onni täällä jossain johonkin aikaan

jonain päivänä, sano minun

sanoneen, infektion laajuus ja

sen vaikutukset eivät enää

koskaan yllä meihin asti.

Teemu Manninen: Futurama, 2010

Niin kuin hiljainen jota me etsimme

Niin kuin hiljainen jota me etsimme
ihmiset etsivät
hiljaista, sen ääntä
kuin ainoata, äänetöntä
viimeistä
hiljaista jota me etsimme
me etsimme vastausta
se vastaus sillä ei ole nimeä
meidän sydäntemme elämä
niin kuin hiljainen jota me etsimme
se ei lahjoita avainta, ei anna neuvoa eikä satamaa
se antaa elämän
se antaa meille kaiken lopun elämän rajattomuuden avatussa kädessä.
Niin kuin hiljainen jota me etsimme
ihmiset etsivät.

Gunnar Björling: Kosmos valmiiksi kirjoitettu. Valitut runot, 1972

Alitan rautatiesillan

Se on hengittänyt sisäänsä
tuulta joka kantoi
sinun ensimmäisen huutosi
synnytyslaitokselta

lyijyä menneistä takseista
joiden nahantuoksuisilla takapenkeillä
väsyneet parit suutelivat
ennen kuin kukin lajiteltiin
laillisen puolisonsa viereen

Hän joka on maalannut nimimerkkinsä
sen huokoiseen pintaan
säilyttää asemansa
paineilmapesun jälkeen ja
oikeudessa

Öisin täällä seisoo
vanha nainen
kassinsa kanssa
kuolleen linnun
veriset linnunluut
olen nähnyt useammin
kuin kerran

Miten lohduttaisin
betoniarkkitehtejä
jotka katkerasti katuen
ajattelevat materiaaliaan

Ei se ollut täydellistä
mutta kyllä se elää

Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu, 2009

Nukahdettuasi tuli mieleen

Oot hei kaunis
syys sinua kiehtoo

Simo Frangén & Pasi Heikura: Retki – Dikter; palindromirunoja, 1991

Vähemmän loistoa

Kun vaahterat alkavat liekehtiä
avaaruuden syvyydessä,
olisitko toivonut vähemmän loistoa,
enemmän raakaa tuulta,
etkä kauneuden tunnusmerkkejä?
Ehkä mieluummin laiha lämpö
ja pehmeät varjot?
Revityt lupaukset ajelehtivat pitkin katuja,
riitaisa pimeys odottaa.

Bo Carpelan: Uudet runot, 2007

Mainos uhrista

Jos näytetään ase, jonkun on ennen pitkää kuoltava.
Jos näytetään tunne, saatamme pian kuulla laukauksen äänen,
se lähestyy.
Jos näytetään laukauksen ääni, tunne on jo matkalla tännepäin.
Jos näytetään, voi pojat! kuinka ruumista kannetaan.
Silmä silmässä, hammas hampaassa,
hetki hetken
kerrankin kohdallaan.
Käsi kädessä, kuva kielellä,
se kantaa lupausta raotetuilla huulillaan.

Eino Santanen: Merihevonen kääntää kylkeään, 2006

Varovasti nyt

Huomaatko kun tulee pimeää?
Katuvalot ylle syttyvät
tiellä rekat ohi kiitävät
on kiekko täynnä elämää

Kaukana kerrostaloissa
ihmiset pienissä lokeroissaan
puuhailevat juttujaan
kato äiti mä en pidä kii

Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras
yksikin tuulenpuuska ja menetät sen
Varovasti nyt, tää hetki on hauras
varovasti nyt tai sä menetät sen

Ihmiset kaupan jonoissa
ihmiset liikennevaloissa
moottoritiellä kohti kotiaan
kaikilla kohdaltansa sama määränpää

No, mä seison sillan kaiteella
katselen alas noita autoja
mä tulen toisiin ajatuksiin
on kädessäni kaikki mitä tarvitsen

Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras
Yksikin väärä sana voi tuhota sen
Varovasti nyt, tää hetki on hauras
varovasti nyt tai sä tuhoat sen
varovasti nyt tai sä tuhoat sen

Zachris Stjerncreutz: Matkustaja, 2003

Sienet

Pitkien sateitten jälkeen
syksyn keltaisten lehtien lomista
puhkeavat sienet
omituisesti tuoksuvina
kasvaen kylmiksi ja lihaviksi
kuolleitten kasvien ja eläinten ruumiista.

Haperoiden lakit ovat kuin himmeästikiiltävää,
punaista tai kellertävää porsliinia.
Haapasienet nousevat maasta
hauraina ja pieninä
muistuttaen kuolleen lapsen harmahtavia korvalehtiä.

Keltasienet hymyilevät kuivina ja iloisina,
siroina ja keltaisina kuin voi.
Yksinäisinä, suurina ja ilkeinä
loistavat kauniitten kärpässienten
punaiset, valkopilkulliset lakit
hohtavanvalkoisten jalkainsa kannattamina.
Tatit komeilevat suuruudellaan,
ruskeankeltaisina, kömpelöinä ja tyhminä.
Imevät itseensä paljon kosteutta ja matoja
ja putoavat lopulta ilettäviksi, limaisiksi soiksi.

Mutta tummanruskean, kiinteän herkkutatin
tahtoisi syödä juuri maasta poimittuna,
vielä mullalle tuoksuvana.

Katri Vala: Kaukainen puutarha, 1924

Perillä kaiken aikaa ja kaikki

Perillä kaiken aikaa ja kaikki,
kesken.
Tietääkseni en ollut syntyessäni yksin.

Pentti Saarikoski: Laulu laululta pois, 1966

Karavaani

Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä,
karavaani-heimoa retkellä elämän.
Ja ei tule koskaan loppua matkallemme,
vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.

Yli ikuisuuden hietikon valkenevat
monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme – taikka
sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.

Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten
karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,
ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta,
rikastuttaen, kaunistaen elämää,
tomustamme se erkanee ja ikuisesti
karavaani-heimon sielussa kimmeltää.

Näin uusia polvia entiset saattelevat –
tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi
ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.

Uuno Kailas: Silmästä silmään, 1926

Linnun lähtö

(Oi suviyö!) Jo
tuulta on siipies alla.
Vaan tukahduttaa
lähtösi ei, polo lintu,
voi ihaninta
säveltä sirkuttamaasi.
(Oi suviyö!) On
huominen lehtosi siellä,
      täällä on laulus.

P. Mustapää: Linnustaja, 1952

Raskas paikka on maailma sille

Raskas paikka on maailma sille
joka ei tahdo miellyttää
vain olla itse.

Helena Anhava: Maininki ennen aaltoja, 1997

Etten säikytä kaloja

otan sakset istun ikkunalle
hiuksesi sylissäni tuoksuvat työlle
tuuli vie ne sormistani
leikkimään kapungin tomun kanssa

tiedän yhden pienen pojan
se käy aamuisin järvellä ongella
valo on haalistanut vanhan kuvan
veden pinnan ja puseron raidat

katselen poikaa matkan päästä
etten säikytä sitä enkä kaloja
onkiretkestä on aikaa
kosken niskaasi, sen kaari on muuttunut

nukahdat polveani vasten
läpi metsikön takaisin ongelle
lasken sakset olen paikoillani
etten säikytä teitä enkä kaloja

Terhi Kokkonen: Hölmö rakkaus ylpeä sydän, 2006

Ankkuripaikka

Asiat tapahtuvat selityksiä pyytämättä, nokkakolareissa
tehdään ruumiita ja lohdutusta anotaan. Se on elämää.
On totta, että suuri eläin syö pienemmän ja pieni suuren
eikä sattuma tottele lakeja.

Tieteellinen maailmankatsomus on tarjolla ilmaiseksi.
Kaaos selittää itsensä kaaoksella ja toimii rikkeettömästi.
Onni lepattaa sydämessä kuin kynttilänliekki tai perhonen.
Hiukan tuulensuojaa se tarvitsee.

Haaksirikkoinen kyyristyy mahtuakseen aineeseen, mutta
ei näe mitään, ei edes sormenjälkiä. Taivas on sekin tyhjä,
tähdet koristeita. Myrskyn silmässä avautuu ankkuripaikka,
pelkkä olemassaolo, ihme.

Pentti Holappa: Ankkuripaikka, 1994

Etanan muistilista

- muista venytellä
- ole jämäkkä
- paneudu, keskity
työhösi
- lepää
- varaa riittävästi aikaa omiin menoihisi
- erotu
eduksesi (mutta älä linnuille,
myyrille ja matelijoille.
Sillä mikäli
annat niellä itsesi,
sinut niellään,
kiittämättä).

Maria Vuorio: Ison kiven juureen, 2001

tähdistä täydet

tähdistä täydet jättimäiset tiimalasit palaavat.
maanalaisissa käytävissä on mustien kukkien
ja kristalliarkkujen tungos.
pystypäin rientävät vaakunaeläimet horisonttiin.
valtavat valkoiset jänikset juovat valkoisista laavavirroista.
hän näkee myös kohtisuoraan merten kuin peilien
riippuvan vuorissa muttei pakene maallikkosakin kanssa
arkkeihin.
hän tuo lumisadon.
hän nostaa lumiankkurin ja jättiläislinnun verestä hän
viskoo lihan ja veren kristalleja.
joet hyppivät kuin pukit teltassaan.

Hans Arp: Pilvipumppu, 1963

Olet puolisoni nyt

Ei preeriaa, ei peltoja, ei vuortenhuippuja

On kaupunki ja kaupungissa kaksi vanhusta

Toinen herää painajaiseen toistuvaan ja nousee sängystä

Sudet eivät ulvo eikä vesi hyytävää

On puolisonsa vartalolla kaksi täkkiä

Toinen oli lahja jonka reuna repsottaa

Katse jähmettyy, kello ei



Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja

En jäätä joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt



Tapetoitu seinä on ja puinen lattia

Valokuvat koirasta ja lastenlapsista

Yläkerta yskii, askel ottamatta jää

Filmi pysähtyy

Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen

Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en

Täydellistä suoritusta tehnyt minäkään



Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja

En jäätä joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt

Kun väkivahva kevät puhkeaa

Ja aamu kantaa rautahaarniskaa

Kun vaja tehdään vuolukivestä

Mä olen siinä nuorena kuin nurmet on

Sä istut salin nurkkapöydässä

Musiikki on rytmitettyä

Minä kysyn saanko luvan, sinä nyökkäät

Sinä nyökkäät



Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista

Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja

En jäätä joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt

Samuli Putro: Tavalliset hautajaiset, 2012

Ch'ung-yang-juhla

Ihminen vanhenee nopeasti, taivas pysyy nuorena.
Vuosi vuodelta palaa Ch'ung-yang-juhla
niin kuin taas tänään.
Taistelukentällä tuoksuvat keltaiset kukat.

Kerran vuodessa tulee rajuna syystuuli:
miten toista onkaan keväällä!
Keväänkin loiston voittaa silti
rajaton maisema: joki ja taivas,
          kymmenentuhatta litä huurteen peitossa!

Mao Tse-tung: Runot, 1925-1965

14

Näe kieli kollektiivisena prosessina
keskeneräisenä
kognitiivisena prosessina
lakkaamattomassa
käsitteenmuodostuksessa,
differentioinnissa, trans-
formaatiossa –
Keskeneräisenä prosessina
jota jokaiset
yksityiset aivot
koko ajan soveltavat
maailmaan
Ja siten keksivät sen,
löytävät sen,
muuttavat sitä, ja
muuttuvat itse
siitä, kuten ruumis
tanssiessaan

Göran Sonnevi: Keskeneräinen kieli, 1977

Kissa

Varo, sinä sanoit,
näytit kiiltäviä hampaitasi.
Enkä minä varonut.

Valheet ovat pieniä hiiriä,
harmaita kuin Lutherin kasvot.

Hampaat iskeytyivät niskaani
ja minä vikisen verissäni.

Valehtelijalle sinä
muutut villikissaksi
lukitussa huoneessa.
Et tapa heti, vangitset,
roikotat läpi kaupungin
että kaikki näkisivät.

Tommy Tabermann: Ylistyslauluja ihanalle ruumiillesi, 1983

Miksi?

Enkeliotsikoita tietokoneen ruudulla,
me humallumme yhdestä oluesta.
Jalkapohjat mustuvat ja ikävä
muuttuu muistoiksi
(voi milloin?)

Kissannahkaisia siipiä
fysiikan tunnilla,
eboniittivartaloita.

Mietin,
kuka minua kutsuu tytöksi,
milloin olen nainen?

Krista Jokinen: Vuorovesikaupungit, 2006

Koiran aivot

Vaikka koirani hyppii sinua vasten ja nuolee sinua
joka kerta kun tulet meille, hän sanoi,
se ei tarkoita, että se ymmärtäisi, mitä tekee.
Luultavasti se oppi tempun minulta, näki minun
suutelevan sinua ja kuvittelee, että niin pitääkin
tehdä, mutta se näki minun tekevän niin ennen kuin minä tiesin,
että sinä olet nuija, eikä se tajua eroa.

Hal Sirowitz: Äiti sanoi, 1996

Mökin äijä

On risuaitaa, on piikkopaitaa,
on akka aulein ja ahkerin,
on saunavasta, on omaa lasta,
on mustakattoinen mökkikin

ja pellonläiskä ja hevoshäiskä
ja mullan anti ja kyntötyö.
Et vaadi muuta, ei purra puuta,
ja unta riittää, kun saapuu yö.

Jos toista pyydät, ne toiveet hyydät,
jo kestät myrskyt ja hallatkin.
Niin ilo riittää, kun osaat kiittää.
ja liität viikkoja viikkoihin

ja hetket karvaat lääkkeiksi arvaat.
Jos valtakuntasi pieni on,
on korkeutta, on kirkkautta –
on lahja annettu loputon.

Arvi Kivimaa: Kerran Firenzessä, 1955

Leskiäidin tyttäret

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.
Kaikki onkin kynnetty turhaan.
Luulin, että kuolisin tänne.
Vaikein onkin vielä jatkaa.

Häviäisin sittenkin, jos nyt luovuttaisin –
tämän kaiken loppuun vien,
ja se olkoon lohtuni viimeinen.

Vaiettu oikeus:
otit armosi itse.
Tiedä, etten kertonut mistään. Koskaan.
Kivi kasvoi mun rintaan.
Hauta on jo luotu umpeen.

Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen
tänne on pakko palata,
kaikki näyttää pienemmältä
ja koivusta keinu puuttuu.

Päästä lähtemään,
auta lentämään,
vielä menisin taivaan taakse
ja kauas sinne jään.

Pihlajat on paikoillaan.
Ikkunasta katsoin tähtiä ja toivoin pääseväni
kauas pois niiden luo
– on myöhäistä pyytää niin.

On myöhäistä pyytää niin.

Jotenkin ovat silmätkin
vanhat jo aikaisin.
Joku muka pimeään kietoutuu,
tahtoisi varjoihin;
minä vaihtaisin kaiken pois,
raskas on kivi kantaa.
Vedenselät puhuisivat aamuisin,
kuinka on kaunis maa.

Paula Vesala: Leskiäidin tyttäret, 2006

Ihmisen koti

Meren saari lepää haaveellinen
valontuikkeisin pienin taloin,
koti turvaisa yllä syvyyden,
koti ihmisen paasin ja taloin.

Savu ilmaan nousee: katetaan
paraikaa keittiön pöytää.
Tutut perunat hohkavat kulhossaan,
kukin ruokailupaikkansa löytää.

Tuvan seinältä verkko tullessa koin
on vietävä apajille.
Emon polvilla pienin nukkuu noin
ja mainingit laulavat sille.

Monen Atlantiksen vajoavan
näki ihminen kasvoin harmain.
Koti tää ui helmassa ulapan
merikorttien mukaan varmain.

Pär Lagerkvist: Runoja, 1953

Vaimot

Mitä jos olisi

maharadzan kolmas

tai neljäs vaimo?

Istua purdahssa

muitten vaimojen,

hovinaisten

ja lasten kanssa

valkoisen marmorisen

pitsisäleikön takana

kulkea eunukin kanssa

kaupungilla

päällä musta

nilkkapituinen vaate

päässä musta huppu ja siinä

tiheäsilmäinen verkko

nähdä eikä näkyä

kuulla eikä kuulua.

Mustasukkaisuutta,

kaunaa, riitaa

on vain vähän.

Yhdessä on hoidettava

mies ja lapset,

monet muut tehtävät.

Se riittää

että sinusta huolehditaan.

Elina Grönlund: Valkoinen sari, 1997