The End

Tämä tie päättyy tähän. On palattava alkuun, kierrettävä eläinhäkit,
                       valittava uudelleen.
Valinta on niskat nurin käännetty kissa, kun päästät irti,
se ravistaa turkkiaan ja nuolee käpälänsä, sanovat sitä sijaistoiminnoksi,
                       ihminen joka rakastuu, heittäytyy
                                             sokean tunteensa perukoille,
                                                                    jottei näkisi itseään.

Kerran näin miehen, jonka kaulassa roikkui nyrkinkokoinen amuletti,
                       hän piteli siitä kaksin käsin kiinni.
Ehkä ihmisen on aina riiputtava jossakin,
hellyydessä tai hurmiossa                             raiteilla tai ristillä
                       kuin olisimme kuolemanvarmoja,
että kun tulee yö ja kirkontorni ojentuu pitkään haukotukseen,
                       tähdet natisevat kuin taivaanpohjan ruuvinkannat,
                                              niin vain meidät voi pyyhkäistä pois yksi Jumalan
aivastus.

Tapahtuu myös muuta: vähä vähältä luut nousevat pintaan
ihon alla.
                                              Tarkka sijainti hämärtyy.

Väri pakenee kasvoilta ja hiuksista, nahka hiertyy ohueksi kuin paperituohi.
Ihmisen on aina saatava tietää,                        mihin valinnat johtavat.
                       Mutta katse katseelta näkökyky heikkenee,
kartta hapertuu langanohueksi poluksi            emmekä enää ymmärrä
                                              että kaikki tiet päättyvät,

emme huomaa,                        että elämä kantaa,
                       jokaisen se kantaa hautaan asti.

Tuija Välipakka: Klovnin pelko, 2010

Rumanpunaiset pilvet

Rumanpunaiset pilvet
valuvat ylitseni
rannan tietä lipoo
            meren väkevä vaahtoava kieli.
Majakka pyörittää katkennutta kaulaansa hämärässä,
kaukainen pulsari veden laidalla.

Hauskuus muuttuu lopulta sekin suruksi,
                  menetetyksi menneeksi
Kaikki suru pysyy puolestaan itsestään suruna
sillä suru on se suure
absoluuttinen mitta

Kohteeton suru,
kohtuuton

Lapset, lapset,
kauan teidän on vielä odotettava
ennen kuin pääsette maistamaan
                  elämän ihanaa tuoksuvaa myrkkyä

Heidi Liehu: Meillä on silmät, 1990

Päivällisen jälkeen

Niin vatsa täys, ettei! . . .
Nyt verryttely vaan,
ja, armas loikoilu,
sua painun palvomaan!

Ah sohvaa siunatun
suloista, pehmeää!
Ken sinut keksi, sen
ei ollut puusta pää.

Hei, pentu, piippu tuo!
Tuo pian, turkanen!
Ei iljettävämpää
kuin kulku kuhnuksen.

Likemmäs, pässinpää!
Vai kurkotella saan?
Se eikö riitä, kun
suu vartoo ammollaan?

Kirottu kärpänen!
Mua härnää . . . häädä pois! . . .
Tuoss' istuu korvalla
se koira . . . purra vois!

Ain' ihmis-elämä
on täynnä harmia;
vain ihme ihmeiden,
siit' ettei halkea!

Pois siirrä uudin tuo,
ett' ikkunasta nään,
kuink' uusi rakennus
lie päässyt eestymään.

Kas, kas, ei hullummin!
Siell' onpas kihinää! . . .
Mut sulje taas, on niin
tuo valo pistävää.

Hävytön helle! . . .  Noh,
ei haittaa; ainakaan
tuoll' eivät ulkona
vilustu touhussaan.

Sándor Petőfi: Runoja II, 1923

Nyt kun tosissani

Nyt kun tosissani yritän olla tässä
itseni portsarina
niin minähän se tietysti olen joka lähtee
jos jonkun on lähdettävä:
vaihdan vaatetta, otan sanat takaisin
eikä minun ole enää pakko olla tässä
yhtä
tyhjän kanssa.

Liisa Laukkarinen: Kuoleman huolenpito, 1980

Naapuri kuoli

Naapuri kuoli
nyt meidän pihalla käy
samanniminen koira

todellisuus kiusaa toista

Toivo Laakso: Kuin ensi kesä, 2005

Ja laulustakin

Ja laulustakin
kysymys jää, tauko, kuin
pudonnut sulka.

Eila Kivikk'aho: Runoja 1961-1975

Epäkiinnostavat kirjeystävät (korvaansa lotkauta)

Jos olet kiinnostunut epäkiinnostavista asioista
pysy vaiti. Jotkut epäkiinnostavat kirjeystävät kirjoittavat
"suo anteeksi irrotin korvani ja ojensin sen sinulle kimpussa
se korva luuli että halusit sen rinnastuvan
simpukkaan tai kevään korvaan!
korva herää ja luulee kaikkea kuulemaansa todeksi, kuulitko?
se sanoo, mutta en kuullut mitään
on vain uskottava siihen mitä korva luulee kuulevansa
ja isovarpaani otan takaisin, noin, siinä se taas on, se
meni luulemaan että voisit käyttää sitä johonkin
tai että pidit sitä kiinnostavana! kaikkea sitä
varpaat luulevat, varmaan se oli kuunnellut
jalan neuvoja, ja pikkuvarpaan, sitä
se arvatenkin vielä uskoo, sehän
ei paina paljon mitään, pikkuvarpaan ehkä voisi, ehkä
siellä missä asut vetää jostain pikku reiästä?
sitä voisi ehkä ajatella jos ketään, vai
pihallako ihan se pyörii?"

Catharina Gripenberg: Sinä siellä kaukana näytät tutulta, 2005

aukenee teriö

aukenee teriö pelon huuto kiirii
kasvot säteilevät

mieli haavoittunut lintu nousee
ja maailmat kannetaan pois

yön siivet humisevat

muuttolintu käyt maailmassa
maan korvaan siivet avaa
palavien kaupunkien yli
siivet avaa
maa uponnut alla
lennät parvessa yli kuiskuttelevain merten

Väinö Kirstinä: Luonnollinen tanssi, 1965

Ave Maria!

rakkauden valtateillä
tiesulut
persikansiemenestä
tappelevat pulut

olen kadottanut avaimen
löysin tieni kuitenkin kotiin
avaat oven ja minua varten
olet pukeutunut keltaiseen

ave maria
ave maria

olen ruma ja itkuinen
istun portailla
ja puristan ruusua
tule takaisin
maksan taksin

talvi tuli taloon varkain
nyt on syyskuu
kielellä on maku karvain
taivaalla kylmä kuu

olet kaunis morsian
miksi pukeudut sadeviittaan?
olen kadottanut ratsuni
mutta löysin puistosta
tulppaanin

ave maria
ave maria

minä tunnustan syntini
olen tyhjentynyt lasi
enkä tiedä minne tästä jatkaisin 

olen ruma ja itkuinen
istun portailla
ja pitkitän itsemurhaani
hei tule takaisin
tule takaisin 

Olavi Uusivirta: Preeria, 2010

Ja minä tahdon, että sinä lopultakin vavahdat

Ja minä tahdon, että sinä
             lopultakin vavahdat,
kun sateesta märkä järvi
             nostaa siivilleen kesän,
                       sen joutsenet.
Kun ne vielä hetken viipyvät
       puiston puiden yllä, kaiken
                       rakastetun kullan yllä.
Kun niiden väri on
             jo valkoisempi lunta,
valkoisempi eron väriä.

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, 1986

Vierge moderne

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunnaista aurinkoa ...
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseen ...
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä,
                                                               ilman ehtoja.

Edith Södergran: Kohtaamisia, 1982

Aamupyykki

Kun oli puhuttu sanat sanoista, oli jäljellä kaikki,
mitä tuuli kosketti, mikä verenpunaisena painui,
aamun hiljaisuudessa taas silmän matalalta nähdä,
siilin kuonon nuuhkia, ja varjojen.
Kuin elämä liikehtien ja empien runo etsii
ilmavirtoja ja tyventä, aavistuksettomia vesiä,
tummaa maata, ja lennossa luo
kokonaisuuden. Siinä aamussani lepää osia minusta
kuin kivet rannassa.
Siinä hän jota rakastan pesee aamupyykkiä
puhtaampaa kuin sanat, aamuvedessä.
Siinä kulkee poikani minun elämäni läpi
ja kaikki nämä kuvat jotka ovat esineitä ja elävät
ovat jo puhuneet sanasta
sen mitä sana ei pysty puhumaan ja minkä ulappa puhuu.

Bo Carpelan: Elämä jota elät. Valitut runot 1946-1983.

Iltasateesta

Iltasateesta
jäi sammakon kasvoille
kolme pisaraa

Shiki Masaoka: Shiki, 1999

Roskaa

Valomainokset, jättiläishampurilainen,
drive-in-ravintolat, mustan naisen paljas
sääri, ruuhka, vastaantulijat,
sireeni, Pepsi-Cola, junat,
bussit, liikennevalot, kitara-
bändien voima, tajunnan
orgasmeista syntyvä
energia, väkijoukon
kaaokseen vievä,
valtaa kumoava
sahaava riffi:
tahdon olla osa
tätä roskaa.

Tapani Kinnunen: Show Time, 1998

Vain

Vain henkilökunnalle. Ole hyvä.
Vain osallisille jotka kannattelevat
osanoton murenevia vuoria ilmatiiviissä ajatuksissaan.
Onnettomuus on jo tapahtunut: tätä on sikäli liikaa,
sanoit vain, iso surunkaltainen take-away kurkussasi
ja taas joku ihmiskohtaloon sidottu syytteiden vuoristo
kiisi ikkunassa ohi,
hänenkaltaisensa matkustaja istui alas
seuraamaan todisteiden läpilukua.
Vain hänelle osanottoa jota hän ei ansaitse,
et ansaitse sitäkään, vain raskauttavat vuoret,
maiseman eksoottisen nopeuden, et mitään,
kuin tuuli junan penkki nousee,
etäisyys kiihtyy,
syö sahalaitaista viivaa joka hikoaa ruutuun,
hirvet ampaisevat metsästä ikkunaan
ja valonauha täyttää vaunun.
Tänne ei enää mikään mahdu, et edes sinä vain
tasaista viivaa

Ei ole mitään yksittäistä istumapaikkaa
jossa vain uskoutua täydellisesti
ja sitten pysähtyä hiljentymään.
Vain vuosisatainen latomaisema
joka pyrähtää lasin reunasta toiseen ja takaisin.
Tässä, se sanoo,
kun ehdit ajatella, kuva pysähtyy.
Ladot huutavat monitasoristeyksessä itseään,
ne on täytetty maalauksilla latomaisemista,
niiden alla maatuvat ladot, harmaiden hirsien peittämät
harmaat hirret ja kuvat ladoista
jotka on hirsin täytetty.
Ja totta kai
juuri silloin joku-käytäväpaikalla-vain
yrittää hävetä persoonaa esiin.
On vain, sinulle,
joka ehdit ajatella että ravintolavaunussa
yksi seissyt kala tuijotti lautaselta.
Olette kasvaneet siinä määrin erillenne,
näillä haja-asutusalueilla ero on kauhea,
se halusi vain sanoa ja tuijottaa vain
eikä pyrkinyt mihinkään.

Eino Santanen: Merihevonen kääntää kylkeään, 2006

Lähdöt

Lähdöt, lähdöt kuin purjeet
päivät meriä
yöt taivaanrantoja,
satama monen majakan takana.

Timo Pusa: Yövuoro, 1979

Paljon on säkeitä kirjoittamatta

Paljon on säkeitä kirjoittamatta,
sateisia aikoja elämättä,
lyhdyssä sielun valoa

(topografinen kysymys, haudan paikka,
toisia odottaa onni kulman takana,
toisia piste tai rautatieseisake;
ilta on laulava muuri).

Jarkko Laine: Oodi eiliselle sanomalehdelle, 1989

Nummikummuilla

Nummikummuilla nousee tuuli,
rauniotornit muistavat velhot ja neidot,
kauan sitten lähteneet.

Vain tuulettaret tanssivat täällä,
ilakoivat raunioissa,
liehaavat ruohossa, vaivuttavat varvut,
silmissänsä villi ilo tanssivat tervetulleiksi
suuret tuulet, myrskyn tyttäret.

Nummikummuilla tuulee.


Soili Sarelli: Talvenvalta, 2008

Ei sovi että runoilijan talosta

Ei sovi että runoilijan talosta
kuuluu valitusta

Sapfo: Iltatähti, häälaulu

haravoitiin tarkkaan

haravoitiin tarkkaan,
mutta metsä oli hiljaa ;
naarattiin huolellisesti pitkällä naaralla,
mutta vesimittarit eivät olleet liikkeellä ;
koko kirkkaan järven pohjan näki, häntä ei näkynyt ;
hän tuli eilen, sanoi nimekseen Lindholm,
hän oli noita erakkoja,
vanhaa hyvää sukua, joka kai on häviämässä sukupuuttoon,
ihminen tarvitsee ihmistä, niin se on,
nainen miestä, lapsi lasta,
eksistentialismin sosialisointi ja siitä eteenpäin ;
kiiltomadot valaisivat polun palatessamme,
suolla huusi joku, mutta Lindholm se ei ollut,
hänen äänensä oli kimeä ja kireä,
onnettomilla ihmisillä on usein sellainen ääni,
ehkä hän oli tottumaton kaiun metamorfooseihin,
syksyisiin ääniin kaislikossa,
ehkä hän meni uimaan, ja aallot lähti perään

Pekka Piirto: Piirtoja, 1968

Kiiltomato

Hiljaista tietä tulen
savukkeen hehku
leijuu pimeässä
avuttomat terhot
murskautuvat
askelten alle
ahne kiiltomato
nauraa

Heikki Kotka: Saaren sinermän takana, 1999

Tiedonpuu

Tiedonpuussa asuu kyy.
Joka sitä lähestyy,
ikuisesti onneton
epäilyksen uhri on.
Autuas, ken omin päin
elää, kuolee lailla täin!

Lauri Viita: Betonimylläri, 1961

Jos minulla olisi muistoja

Jos minulla olisi muistoja, en sulkisi niitä yöksi. Antaisin niitten
olla auki ja tuoksua. Minulle tulee sama ilme kuin hansikasta käteen
vetäessä, lähtevä.

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä, 1966

Syksyn sävel

Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa

En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan

Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän

Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen
Kun tulen kiinni sinuun
jumalatkin uskoo minuun
vaikka itse aina usko en

En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan

Häntä rakastin paljon
sua rakastan ehkä enemmän
ole mulle vähän aikaa hän

Juice Leskinen, 1975

Kirjoitan hyvät ajat kirjeeseen

Kirjoitan hyvät ajat kirjeeseen
tuntuu että siihen mahtuisi koko maailma,
kerron että Helsingissä on hiljaista
seitsemäntenä päivänä elokuuta, että
ilma on kirkas ja vetinen, syksyn alkua.
Sitten nukahdan.
Yksinäisyyden kuva piirtyy
paperin pintaan, ajatusten päälle.

Jyrki Pellinen: Kesän jälkeen värit muuttuvat, 1977

Maailman äänet hälvenevät

Maailman äänet hälvenevät.
Ilta on puiden alla.
Kaukaa kuuluu pumpulinpoimijain
korjuulaulu ja joelta lehmien kahlausääni.
Miten vilpitöntä; kuin kuuntelisi Bruckneria.
Ensin on vain karistettava rakkaus logiikkaan pois.

Eeva-Liisa Manner: Fahrenheit 121, 1968

Lue minulle nuoruus

Lue minulle nuoruus, lue haava ja suola
                      ja muuriseinien
                                      tuskainen spray
kun kaikelle sanotaan ei
                      lue silloin se ei
lue etteivät hennoimmat sulat
hiertyisi betoniin,
                       ja että uhmassaan untuvatakit
kantais syksystä pakkasiin

Ja taas keväästä lue,
                       lue arvaamaton, iän läike, se lue
ja ajan sumea temperatuuri

kun niin tuskaisen pieni ja suuri
olen minäkin,
                        yhtä aikaa
iltasatu ja postilla
                        yhtä aikaa ne lue,
lue unta ja kuolemaa
                        Nalle Puhia, Poe'ta
ja sattuman suurta showta,
Lucky Lukea lue
                         ja lakia
ja lue miksi, minkä takia
vain suuri määrä on suurta
ja vain voima voimassa on

ja miksi maailman lapsissa hakkaa
se pulssi, uneton.

Ilpo Tiihonen: Largo, 2004

Silkkihaikara

Silkkihaikara
laskeutuu ruskeaan rantaveteen,
siiven yläpinta hohtaa auringonvaloa,
alapinta on varjossa.

Jos vesi ei pärskähtäisi, räpyttäisi,
se näkisi kuvansa,
miten valo heijastuu aalloista
siipien alle.

Merja Virolainen: Pilvet peittävät sisäänsä pilvet, 2000

ehkä on niin ettei lopulta kuitenkaan tavoita mitään

ehkä on niin ettei lopulta kuitenkaan tavoita mitään. on vain
pelkkä varjo omista ajatuksista jotka yrittävät tavoittaa jotain.
ajatuksissa voi tavoittaa jotain, vain ajatuksissa mut ei koskaan
todella. tai todella mitä todella? voi tarttua johonkin tai
tarrautua johonkin mut tavoittaako sitä todella?

ehkä, ohikiitäväksi hetkeksi. sen jälkeen se on vain muisto, kuva
muistissa muiden kuvien joukossa. se kalpenee kalpenee ja kalpenee

Boris Verho: Varastossa aina palaa valo, 1985

Hiekka hellyys ja taudit

Kulkevat linnuista kissoihin
puoleensavetävistä
tuntemattomista
naisista sinuun

Saharasta noussut hiekka
himmentää auringon
minun ihoni ei pala
mutta kurkkua karhistaa
käheillä äänillä
kuiskataan ihania sanoja
niiden korvaan joiden luokse
laantumaton halu vetää sunnuntaisin

Silloin on autuaan hiljaista
yksin kirkonkellojen soitto
säestää tapaamisia keskipäivä
lämmittää kadonneessa
valtakunnassa kudotun maton
antilooppien seurassa
lepäävät rakastajat

Kunnes uusi viikko
alkaa tiheämmin kulkevat linja-autot
sinne minne tiet vievät

Ja kun tiet päättyvät
laskeudutaan portaita
astutaan veneeseen
katsotaan pääskysiä jotka hetki sitten
saapuivat faaraoiden maasta

mutta nyt lentävät ulos
pesistään hiekkatörmästä
nopeammin kuin silmä erottaa
yhtä helposti kuin me
tänään

Lantion asento
joka saa aikaan sinun nautintosi
äänen, sekin on jostain kulkeutunut
hiekka pusertuu lasiksi
juomme maljat

Eikä kukaan näe
kenen höyhenissä
syljessä soluissa
huomisen sairaudet
pitävät majaansa ja odottavat

Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu, 2009

Tuulen ja tummien pilvien varjoissa

Tuulen ja tummien pilvien varjoissa
huntupilvet soutavat alhaalta ohi.
Taivaanveteen loiskahtaa airo ja virittää myrskyä niin kuin

jokainen rengas leviää laajemmalle, ja teko.
Taivas putoaa kuin höyhen
höyhen kastuu eikä kohoa,
tulee sade, tulee tuuli ja vielä aurinkoiset päivät
verhot yhä nopeutuvan tuulen käänteissä.
Vielä höyhen kuivuu ja nousee
myrskyn mustekourat korkeiden talojen yllä
kumistavat sormet
metsänrajan tuhkataivas, puhkipalanut
kuva lohkeaa
höyhen astuu taivaaseen
tyttö putoaa tuulet sylissään.

Saila Susiluoto: Missä leikki loppuu, 2007