minun kulkuni käy luisuvassa hiekassa

minun kulkuni käy luisuvassa hiekassa
sorikon ja hiekkasärkän välissä
kesäsade sataa elämääni
minun elämääni minua pakenevaan minua tavoittavaan
alkunsa päivään loppuvaan

kallis hetki näen sinut
sumuverhon väistyessä
kun minun ei enää tarvitse astua näille pitkille häilyville kynnyksille
ja elän oven avautumisen
ja sulkeutumisen ajan

Samuel Beckett: Miten sanoa, 2006

huomaan tyypin jo kaukaa

huomaan tyypin jo kaukaa
tuttu heppu humpupista
punainen valo palaa
hidastelen mutta joudun
pysähtymään sen lähelle
hei kaveri, voitsä jelppii
et mä saisin yhen pienen
kaivan muka taskua
olen muka rahaton
menisin punaisiin
jos ei aina olisi näin
helvetillinen ruuhka
mene kiusaamaan muita
olen äkkiä mykkä
katseeni harhailee
katu on liukas
kävelen epävarmasti
tunnen tyypin jo kaukaa
tuttu tyttö ala-asteelta
oltiin samalla luokalla
se sai parhaat numerot
vihasin sitä, sellainen vitun
tekopyhä mielistelijä
nyt se on kauppakorkeassa
käy viikonloppuisin puuterissa
kärsii anoreksiasta tai
murrosiän aikaisen aknen jättämien
arpien aiheuttamasta traumasta
en muka huomaa sitä
vihaan tätä päivää
jäätä, näitä kusipäitä

Henry Lehtonen: Camping, 2001

Yksinäiset tuulet ulvovat kanjoneissa

Yksinäiset tuulet ulvovat kanjoneissa
hiertävät huiluaan kallion haavoissa
kunnes kivi antaa periksi ja murenee
sataa kivivyöryn karavaanin ylle,
ihminen itkee yksin laumassa,
kyynel putoaa hiekalle
jähmettyy suolapatsaaksi.
Mutta ihminen ei näe taakseen
ilman peiliä.

Eija Tuomela: Omenahirviö, 2004

K'uan, kiinalainen runoilija

K'uan, kiinalainen runoilija,
katseli välinpitämättömästi
ohikulkevan virran kohtalonsymboleja
ja heilautti kättään ennusmerkeille
joita linnut piirtelivät majojen yllä.
Kahdeksankymmentä vuotta
hän oli tutkinut merkkejä sammakon selässä
ja ruohon läpinäkyvässä kädessä
mutta vihdoin
hän pysähtyi vieraaseen olentoon itsessään
ja tutki sen piirtoja:
merkit olivat vaikeasti tulkittavia
mutta merkkejä käännellessään
hän hämmentyi ja pysähtyi
ja äkkinäistä totuutta säpsähtäen havaitsi:
nehän ovat tutkimisen arvoisia.

Hänen ei jäljellä olevan elämänsä aikana
tarvinnut astua
olemuksensa rakennetun kynnyksen yli.
Tärkeitä merkkejä oli kynnyksessäkin
ja kynnyksen alla.
Eikä hän enää viitsinyt taittaa
kaislaa soittimekseen
(luonto sillä omat mielialansa soittakoon,
hän ajatteli)
eikä hän enää etsinyt totuutta
tästä maailmasta.

Viljo Kajava: Ei kukaan ole voittaja, 1962

Jos voit antaa

jos voit antaa
minulle kukan
joka ei kuole
tai joka ei
tuota tuskaa
niin ojenna
se minulle

Eeva Salonen: Katson päivänkakkaraa, 1977

Rautaportit

Silmät tummat tutkivin kysymyksin
lapsi leikkivä äkkiä äitiin luo:
«Äiti, miksi ne niin ovat kaikki yksin,
puut ja ihmiset, talot ja tornit nuo?»

– «Eihän, kulta, ne viihtyvät vieretyksin
kaikki talot, tornit, ihmiset, puut.» –
«Ei, ei, katso, ne niin ovat kaikki yksin.
Kuinka kunkin on, sit' ei tunne muut.

Toiset toisistaan kiviseinä sulkee,
rautaportit lukkohon kierretään.
Yksin äitikin käy, isä yksin kulkee,
Jumala taivahassa on yksinään.»

Nosti silmät tutkivat, suuret, tummat
äitiin laps. Sydän sylkähti äityen:
mistä saanut lapsi on lauseet kummat,
lapsiko virkkaa ties toden viimeisen?

Otto Manninen: Säkeitä II, 1910

Viesti jonka poika löytää aamulla tytön lähdettyä

poika, poika,

en tässä nyt ota puheeksi kämmeniäsi
vaikka niistäkin voisin

toki kirjoittaa
miten sormiesi nivelet herkästi taipuvat rintojeni pinnalla

– vain yhden viestin jätän –

en tässä nyt puhu ruumiistasi
vaikka siitäkin voisin

toki kirjoittaa
miten samettinen siittimesi lepäsi reisieni raukeudella

– vaan yhden viestin jätän, ainoastaan
tämän:
jos näimmekin eri unia, nukuimme samasta rauhasta

(en tässä nyt ota puheeksi rakkauttani
vaikka siitäkin voisin

toki kirjoittaa)

Satu Salminiitty: Aikataika, 1981

Koditon

Olen taas kuin koditon.
Ajattoman kivun glooriaa.
Kuljen hullun sielun kera
läpi esikaupunkien,
katsoen anovan kerjäläisen
spitaalista ihoa
Huudan,
tahdon lentää Jet
Airwaysillä
Tuhoon.
Juuri nyt.

Ankur Mishra: Tässä on teille lyijykynä, 2004

Kirurgille on apua

Kirurgille on apua
siitä että hän on partiojohtaja,
tottunut retkeilemään,
syömään puuroa pakista,
kaapimaan sen puhtaaksi.

Siihen hän vertasi
sinun ensimmäistä leikkaustasi,
tai oikeastaan toista, sitä missä kasvain jo poistettiin.
Ensimmäisellä kerralla vain kurkistettiin
kuinka levinnyt se oli, arvioitiin
mitä ylipäänsä voitaisiin tehdä.

Vatsasi avattiin vaakasuorasti kuin kukkaro,
ja pantiin kiinni saman tien,
hötöä kasvainta oli kaikkialla,
siihen ei päässyt käsiksi.
Olisi kätevää, jos tähän voisi panna vetoketjun,
joku sanoi,
kun se joudutaan avaamaan kuitenkin kohta uudestaan.

Ja se avattiin, synostaattihoidon jälkeen.
Silloin kirurgi sanoi, että seuraava vaihe olisi sädehoito,
koska sinne jää aina jotain
niin kuin kattilaan kun puuro on palanut pohjaan
vaikka kuinka yrittäisi kaapia,
puukauha on niin krouvi väline.

Äitisi luotti tähän kirurgiin,
niin kuin me kaikki.
Hän oli luottamisen arvoinen.
Leikkaus onnistui, ensimmäinen, toinen, viimeinenkin.

Juha Vakkuri: Kirjeitä 15-vuotiaalle maalivahdille, 2000

Haavaisin siivin

Minä himoitsen kauas – minne?
Taa viimeisen taivaan kaipuuni ois.
Ah, siivin haavaisin sinne
jos minuuden tuskasta kimmota vois!

On kristalliseinää monta
tiell' avaruuslinnun: ne särkevä oon.
Alutonta ja Loputonta
minun sieluni kasvoihin katselkoon.

Elina Vaara: Hopeaviulu, 1928

Haltiatar

Usvahunnut hopeaiset
kuutamosta kumpuavat,
leijuu veden pintaa pitkin,
niityn yllä vaeltavat.

Kukat hiljaa hyräilevät,
lukki seittiänsä kutoo,
siniseen yön satuviittaan
metsän jalokivet putoo.

Rantamalla koivut valvoo
kuun ja veden kimallusta.
Leikittelee lehvistössä
valo valkee, varjo musta.

Kurkottaen kaislikosta
neito ruusut veteen valaa;
se on vanha taika josta
ammoin kerrottu on salaa.

Katsoo pinnan kuvajaista,
taivaan hopeaista siltaa.
Voiko nähdä tulevaista,
saako viestin jumalilta?

Sirottelee ruusujansa
jotta näkyis kasvot hälle,
öinen taika toisi tiedon
kaipaukseen nääntyvälle.

Niin hän katsoo, kultahapsi,
ympärillään varjot syvät.
Silmiensä sinisyyteen
kaikki sadut kerääntyvät.

Mihai Eminescu: Runoja, 1883

Suomi-Finland

Kiinan kielessä Finland tarkoittaa
kukkivaa, orkideantuoksuista naista

Tiheät metsät, vihreä ruoho
kimmeltävät joet
kesän puuntuoksuinen maisema

Orkideantuoksua ei havaitse
naisellisuutta ei tunnista
maa on kuin pieni kylä
kyläläisineen
ja vaiteliaine miehineen

TaoLin: Tuhat syytä lentää, 2011

Kun loppukesän sadepäivänä

Kun loppukesän sadepäivänä ripustin vastapestyjä lakanoita
vintille, jossa pyykkinarut ristesivät
ja piipunsyrjästä siilautuvassa valossa keinahteli tomu

kun ravistin puuvillakankaan suoraksi ja iho
vielä muisti laskoksissa raukeana viipyilevän ihon

kun hätistin ympärilläni kihiseviä ampiaisia ja aistit
äärimmilleen viritettynä kuuntelin keltamustaa surinaa,
kun kyykistyin pistiäishyökkäyksen tieltä ja lakana
putosi kuin valtaisa aave pölyiselle lattialle

muistin kyllä, että kesäkuun alun helteisinä päivinä
olisin voinut pudottaa pesät,
kun seinien kerrokset olivat vielä niin ohuet että valo
teki niistä läpikuultavat ja saatoin nähdä
ampiaisen ahkeroivan rakennustyömaalla,
ruumis kippurassa kuin sikiö, salaperäinen suriseva lintu
eritti rauhasistaan taloa, munankuorta

silloin olisin voinut pudottaa pesät alas.

Kristiina Wallin: Murtuneista luista, 2007

Linnustaja

Ja siellä, missä linnut eivät pelkää,
visersi hiustes yllä kirjosiipi
kuultavaan tuuleen. Ilma, avaruus
– se, minkä jätit – oli tykönäsi
ja valo. Silloin linnustaja saapui
ylitse kedon, luokse ansojen,
ja pysähtyi, ja kaikki pysähtyivät
ja sormin hienoisin
tunsivat viserryksen untuvilla.

P. Mustapää: Linnustaja, 1952

Pallokentällä

Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.

Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puiden latvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois. –

Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi. 

Uuno Kailas: Paljain jaloin, 1928