XXI

Tulee lunta
seison höyryten pihassa
kuin vastasyntynyt
silmät kiinni

annetun maailman taulukoissa
annan alkuaineiden möyrytä
en mieti kaaosta, kosmosta
syitä tai tulosta
syö, toimi, ulosta
tänään on käsky

ja se vapaus, että jos vain jäisi tähän
seisomaan
olisi kohta kuollut
                       kylmään
avaruuden tähtien kanssa

A. W. Yrjänä: Somnia, 2003

Sinä olet

Tarvitset kattilan ja patjan
ja vettä. Ja mitä muuta?
Jotain jonka vuoksi nukkua
tai sitten tuijotella kuuta.

Tarvitset katon pääsi päälle
ja seinät. Ja mitä muuta?
Jotain jonka vuoksi herätä
kun aamu soittaa pihapuuta.

             Ja sinä aivan yksinkertaisesti
             tänäänkin hengität.
             Jokin elää. Kuulet äänet, monet äänet
             kuulet ainakin lähimmät.

Tarvitset lujan päätöksesi,
sen minkä olet tehnytkin –
että täällä minä elän
enkä käänny takaisin.

Ilpo Tiihonen: Tähtipumppu, 1992

Kun loittonet

Kun loittonet
alan nähdä sinut selvemmin
älä puhukaan enää mitään
olen jo kuullut kaiken
mitä et sanonut

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista, 2005

Lapset

Ajatella lapsia.

Heillä on oikeus olla toivottuja,
            vanhemmat usein eivät ole.

Juice Leskinen: Äeti, 1995

Mihin kaikkeen voi painaa kasvonsa?

Mihin kaikkeen voi painaa kasvonsa?
Marsuun, kissaan, koiraan, hevoseen
tai jos niitä ei ole saatavilla
(tai jos niitä ei saa tai ei voi ottaa, koska on typerä allergia tai muita
huonoja syitä)
niin paremman puutteessa tyynykin käy

ajatuseläimiä ei kukaan voi viedä,
niille ei voi olla allerginen,
ne eivät koskaan kuole
         ja hevonenkin mahtuu hyvin tyynylle viereen

Niina Hakalahti: Runo vieköön, 2009

Mitä minä sanoisin sinulle

Mitä minä sanoisin sinulle,
joka huusit että minulla on liian iso pää?

Sinulle joka kuorotunnilla käskit olemaan hiljaa
kun sulla on niin karsee ääni?

Sinulle joka vedit housuni nilkkoihin luokan edessä
ja revit piirustukseni?

Sinulle joka uhkasit että isoveljesi
hakkaa äitini nyrkkiraudalla,

painoit seinää vasten,
kuiskasit viiltäväsi silmäni partaterällä?

Entä sinä joka laitoit
pikkulinnun irtileikatun pään postiluukusta sisään?

Minä olin vasta kahdeksan!
Ja te olitte vasta kahdeksan.

Punoin suloisia kostoja.
Kirjoitin riimuja ja kirouksia ja opin vihaamaan.

Ajattelin lasinsiruja
pajunvitsoja
happoa
hämähäkkejä
hehkuvia hiiliä
pihtejä
ja ruumiinaukkoja.

Mitä nyt vastaisin sinulle vaalea tyttö joka sanoit
susta ei koskaan tuu mitään kun ei sulla oo persettä?

Sinulle joka kiljuit inhosta kun vahingossa kosketin
vittu tiedä mitä sä noilla käsilläs oot tehny yäk?

Teille jotka käskitte mennä parturiin
ja polttamaan noi vaatteet?

Sinulle suosittu poika joka huvitit suosittuja tyttöjä:
sillä on sininen muna kun se on ympärileikattu?

Entä teille jotka äänestitte minut luokan rumimmaksi
kun en käyttänyt Leviksiä?

Minä olin vasta kolmentoista!
Ja te olitte vasta kolmentoista.

Punoin suloisia kostoja!
Kirjoitin runoja ja kirouksia ja opin vihaamaan.

Ajattelin kiinalaista tulta
bambutikkuja kynsien alla
köysiä ja vipuja
veden kanssa nieltävää pellavaliinaa
ja niin vähän kuin teidän elämänne
enää myöhemmin merkitsivät
ymmärsin täydellisesti
Amerikan mustien takkien sisään
kätkettyjä haulikoita.

Otto Grundström: Tähtiotsa, 2005

Sydämeeni joulun teen

On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen
ja sanaton on sydämeni kieli.
Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen
ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.

Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen
taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.

On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa,
kuin yhtä puhdas itse olla voisin.
Se ajatukset joulun tuntuun virittymään saa
kuin harras sävel sisälläni soisi.


On jouluyö, sen syvä rauha leijuu sisimpään
kuin oisin osa suurta kaikkeutta.
Vain kynttilät ja kultanauhat loistaa hämärään,
vaan mieleni on täynnä kirkkautta.

Vexi Salmi: Sydämeeni joulun teen, 1988

Sylvian joululaulu

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan, joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt' ylhäällä orressa vielä on vain se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi murheita muistaa ken vois laulajan.

Miss' sypressit tuoksuu nyt talvellakin, istun oksalla uljaimman puun.
Miss' siintääpi veet, viini on vaahtovin ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi, sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkesi tuo, sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa, on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian ja soi aina lauluista sointuisimman.

Zacharias Topelius: Sylvian laulut, 1853 (suom. Martti Korpilahti)

Kodittoman jouluyö

Ah liekö ketään muuta,
ken niin on rakastanut päivää, kuuta
kuin pimentojen lapsi raukka ma,
ja ruudun takaa toisten joulupuuta!

Ma hiivin hangella.
On silmäluomi raskas, raukea:
nään unta suven kultahattaroista
ja jostain kaukaisesta, kauniista . . .

Ah liekö ketään toista,
ken kärsii niin siit', ettei valot loista,
kuin varjoss' astuja ma poloinen,
mi anon tulta outoin akkunoista!

L. Onerva: Pursi, 1945

Joululaulu

Tänään jäällä tuulee pohjoisesta,
viima silittelee poskia.
Pieni käsi uinuu lapasessa –
niin pientä on lämpö,
niin pientä on valo.

Tänään taivas säihkyy mustaa tulta,
pimeä päätä kietoilee.
Pieni tähti puhkoo taivaankannen –
niin pientä on lämpö,
niin pientä on valo.

Tänään painan kasvot linnun rintaan,
hautaan silmäni untuviin.
Lämpö virtaa linnun sydämestä –
niin pientä on lämpö,
niin pientä on valo.

Hannele Huovi: Hiilellä piirretyt puut, 1987

Kadulla musta koira

Kadulla musta koira
aurinkokellona,
talvipäivänseisaus.
Herkeämättä
aaltojen pulssi.
Meri pyörittää sormissaan
rannan kiviä.

Caj Westerberg: Ataraksia, 2003

Elina

Sen viikset värähtävät
ja häntä kysymysmerkkinä
se tassuttelee perässäni keittiöön.
Sen mielestä olen automaattinen
purkinavaaja ja rapsutin,
joka käynnistyy naukaisulla.

Sitä ei kiinnosta ilmaston tila,
terrorismi tai pörssikurssit.
Syötyään se kellahtaa sohvalle
ja lipaisee kättäni pikku kielellään.

Se on hyvin onnellinen.
Tai sitten se näyttelee hyvin.

Tuula Korolainen: Mikä onni, 6B, 2002

Lumi kinostuu

Lumi kinostuu
ja rakkauden muistot
suruisasti niin
kuin sorsapari lipuu
nukuksissa vierekkäin.

Murasaki Shikibu: Kuuntelen, vieras. Valikoima klassillisia japanilaisia tankarunoja, 1976 (suom. Tuomas Anhava)

Onko mahdollista kirjoittaa

Onko mahdollista kirjoittaa
tätä runoa? Muoto on etäisyyttä,
myös kuolevien lasten
katseeseen, niin ikiaikaiseen,
ettei se enää näe
vaan on. Kaukana
runoilija lohduttaa itsessään
olevaa lasta. Hän ei uskalla
lähestyä, sillä hän ei uskalla
vaieta. Hiljaisuus on
kirkaisu, joka ei vapauta
vaan lopettaa. Puhuminen vaatii
etäisyyttä, mutta onko
tämä runo näin ollen
toinen runo? Jos jokainen runo
on toinen, se käsittelee
muotoaan, aavistuksellista sivukuvaa
silmien lauman
fanaattisessa hämärässä,
mahdollisuutta, nimeä
Sodomassa.

Gösta Ågren: Vuosisadan ilta, 1994

Elämän kevät

Harteillasi painava taakka ei ole
maailma. Se on sana, josta olet
iäti ollut raskaana.

Oma varjosi sinua hiljaa
koputtaa selkään. Sinä käännyt ympäri
ja suutelet kuolemaa takaisin.

Syntymä on sitä, että
antaa kivulleen nimen.

Panu Tuomi: Iris, 1995

Pommi

Varmin tapa rakentaa pommi
on pakottaa
ihminen kyykkyyn,
sylkeä hänen ylpeille silmilleen
ja nauraa
hänen avuton sielunsa repaleiksi
Varmin tapa
tuottaa jauhettua ihmislihaa
on rakentaa pommi,
alistaa, käskeä, nöyryyttää
niin kuin ei edes kapisinta koiraa,
sitä armopaloihin tyytyvää
Varmin tapa
saada elää pelossa
on tuottaa vihaa
ja viljellä kärsimystä
mieluummin kuin vehnää, ruista
Varmin tapa
joutua kulkemaan
pommi pöksyissä
on olla vellihousu, pelätä

Tommy Tabermann: Valitusvirsiä valkoisille heteroille, 2005

Mitä jää kun antaa kaikkensa

Mitä jää kun antaa kaikkensa
talven valo
ja suuresta vaaleasta kukasta
viisaus pusertuu metenä

Risto Köykkä: Perhosetkin ovat vielä hengissä, 1998

Ei hakukoneita, virtalähteitä

Ei hakukoneita, virtalähteitä
                 luut kalvolla
                                  v ä r i s e e
lauloin tietojärjestelmäni jo lapsilleni
heidän nuorilleen
                 eläville
ne eivät ole kaksi- tai kolmiulotteisia
                                  ovat vain olemassa
mutta se ei riitä heille
joiden laulut haudattu, integroitu
moneen kertaan, säkeet noudettu jätelavoilta
                                  estradilla
ilman varmuuskopioita, aaltosulkeita

- sanoillani on pintajännitettä tarpeeksi

maailmassa,
palvelin tässä osoitteessa
uudelleenohjaa pyyntöjä loputtomasti.

Kimmo Leijala: Eläinratavaloa, 2010

Löytyisikö luomuneito?

Missä kaunotar Kalevan:
neito nuori, naisellinen:
lemmikki tuo lettipäinen,
hymyilevä hienohelma?
Yhä etsin rouvakseni:
vihityksi vaimokseni
suloista neitoa Suomen:
valloittavaa, viehkeätä.

Kaukaa kierrän nyrppänokat:
blondit myöskin tyhmänlaiset:
töllötintä tuijottavat,
sankareita sarjafilmin:
matkivat, myös mainostavat:
seksikkyyttä sielutonta
käytöksellään korostavat
kyynisesti keimailevat.
Miksi sorja Suomi-neito
piikasielu pinnallinen,
savuketta poltteleva?

Tytön mistä löydän vielä
lempeän, myös luonnollisen:
neidon sievän, sielukkahan?
Hälle Liedin laadukkahan
verannalla viulullani
soreasti soittelisin:
ladylleni laulaisinkin.
Veneretkellämme veisin
purjehtimaan Päijänteelle
huvilahan honkaisehen,
perinteiseen pirttihimme.

Näen hunnun häivähdyksen
helluntaina häissä meidän,
puhumassa pastorinkin
kotikirkon alttarilla,
kohahduksen juhlaväen
nähdessään kuin näytelmänä
parin uljaan pyörähdykset
valssissamme viehkeässä...

Seija Tuohesmaa: Nyky-Kanteletar, 2010

Istuin iltaa jalkojeni päällä

Istuin iltaa jalkojeni päällä
arvioiden muuttumistani.
Yön aavistus viipyi verhoissa
naapurin ruuduissa
sarasti.
                     Sydämeni maalla
rautatyöt laulavat raikkaita laulujaan
lyhtynsä sytyttäen lähtevät vuorolleen
louhimaan hiiltä.

Kari Aronpuro: Moskovan ikävä, 1973

Rakkaus ja se, mitä he sanovat

Kaukainen periaate on pelon liittolainen.
Menneisyyden epävarmuuden liittolainen
hämärässä perikuvassaan.
Se laahaa mukanaan atomioppiaan joka minuutti
sallimatta pienintäkään kulkureittiä
tukahdutetulle vaistolle.
Se tahtoo pitää elävänä tilan
rakkauden ja "sen, mitä he sanovat" välillä.

Kuitenkin
rakkaus on lopulta onnistunut
vakuuttamaan tämän maapalan
murtamaan suhteellisia rajojaan.
Epävarmuus on vihdoin alkanut turmella
itse filosofiaa.

Veden ja hunajan keskinäisessä seremoniassa
ahdistuksen sekä muutamien vihreiden oksien
suopeuden välitilassa
puu ojentaa juuriaan toivoa kohden.
Sateen riitti tuntee sen jo vanhentuneet luut.
Kuitenkin se tahtoo nähdä uuden alun
ennen päätymistään syksyn harmaisiin poimuihin.

Vain rakkaus voi pysäyttää uurteiden värin
sielun iholle.

Carlos Carralero: Saturnuksen lapset ja Amor. Kuubalaisia runoja, 2011

Varjo

Minä katsoin seinää silloin, hän sanoi.
Jalkalamppu makasi tajuissaan lattialla,
se vaikutti tavallista kirkkaammalta.

Se hullu ämmä kaatoi sen lampun, potkaisi sen kumoon.

Minä katsoin seinää silloin, hän sanoi.
Siinä oli minun varjoni. Se oli epäilemättä minun varjoni.
Se taittui polvista ja niskasta. Kädet roikkuivat.

Miten minä olisin voinut tehdä mitään sellaista, hän sanoi.
Katsoin seinää ja varjoni kädet roikkuivat.
Se oli taittunut polvista ja niskasta. Huone oli tyhjä.
Paitsi se lamppu huoneen nurkassa
ja sänky jossain kaukana, ikkunan takana.

Minä rakastin sitä naista, hän sanoi.
Silloinkin kun se lopetti työt,
emmekä saaneet enää vuokraa maksettua.

Ostin sille kolmen tähden jallua syntymäpäivälahjaksi,
vaikka puhelimemme suljettiin edellisenä päivänä.
Se sanoi, ettei kukaan ole ollut koskaan sille niin hyvä.
Niin se sanoi ja kaatoi kertakäyttömukeihin kaksi siivua.

Minä katsoin varjoani silloin, hän sanoi.
Jalkalamppu makasi selkäni takana, se surisi kuin ampiainen.

Minä katsoin varjoani, joka taittui polvista ja niskasta,
eikä varjoni liikahtanut ennen kuin varjo otti minun varjoni
ja pimeys täytti koko huoneen kuin musta lippu.

Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta, 2004

Rakkaus

Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin sen kalliolle meren rannalle
ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin.
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua.
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani.
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi – katoamistaan.
Oi, sulje minut syliisi niin lujasti, että ei minulta mitään puutu.

Edith Södergran: Runoja, 1916

Joulukuu

Maa joulukuuta odottaa.
Se minullekin lahjoittaa
jo mitä kyllin omistaa:
yön manaa, unta, lunta.
Voi sitä talven veitikkaa!
Kun öinen verho valahtaa,
se pimeästään julistaa:
- Hoi, valon valtakunta!

Kas, laitan oman näkymään,
kun tuikkaan tulen kynttilään,
ja kaadan teetä jäähtymään
ja kurkin ikkunasta.
On paljon, kun voi odottaa,
ja ettei kukaan anastaa
voi tätä aikaa ihanaa
tai kieltää tulemasta,

kun lukon salpa naksahtaa,
ja sisäovi aukeaa,
ja reipas ääni huudahtaa
kukkuu tai kukkuluuru,
ja tervehdykseen iloiseen
teen oman kukkuu-sepitteen
ja köpöttelen eteiseen,
ja silmiin nousee huuru.

Tuo herkkä harso muistuttaa:
se mitä on ja minkä saa
on kaksi eri asiaa:
on aamu ja on ilta.
Ja jouluillan hämärään,
niin kiehtovaan,
niin pehmeään,
on jäänyt kaipuu elämään
maanteiltä valoisilta.

Toivo Flink: Tulla vapaaksi sisältää kaiken, 2007

Vaikka kivi on

Vaikka kivi on
pohjassa, me seuraamme
yhä renkaita.

Arto Lappi: Kukko puussa, 2002

Helismaa

Pohjanmaata routa syö ja tuuli riepottaa
Ollen osa kansallista sielunmaisemaa
Aivan niin kuin Koskenkorva ja syvä masennus
Vaitonaiset miehet, itsemurha-alttius

Naisen rooliin kuuluu vaieta
Pitää miehet ruodussa ja ruista leipoa
Synnytykset, lasten hoito, pari lyöntiä
Ne kuuluu ottaa kasvoihin, jos mies on kännissä

Laulut menee mollissa ja tempo raahautuu
Rasvattua köyttä kantaa uljas koivupuu

Hyvinvointiyhteiskunta tanssii tangoa
Lapset oppii paremmin kuin missään muualla
Virta loppui kännykästä en voi mesettää
Lasse Viren kaatuu, muttei sekään tuleen jää
makaamaan

Rantatieltä radan varteen Risto laukaistiin
Rautatiet on valtion ja vievät kaupunkiin

Lapset hiihtää ja vaari kertoo jatkosodasta
Vuonna nelkytyks kun miehet oli poikia
Naapurissa ruotsalainen saattaa todeta:
Lokinpaskat, ja suomalaista melankoliaa
Badding, Juice Leskinen ja Reino Helismaa

Ränsistynyt lato seisoo tihkusateessa
Suomifilmin sankari ei naista tavoita
Itku vaihtuu rehvakkaaseen nousuhumalaan
Hyttyset syö miestä tunturille nousevaa
niskasta

Herännäiset, telttakokous, hevimusiikki
Jäykkä käytös, kättely ja kinkku jouluksi
Kokoomusta, Keskustaa ja Urho Kekkonen
Voitko auttaa naapuria, vastaan että en

Levinnäisyysalueina Itä-Suomi, Lappi, Länsirannikko ja Pohjanmaa
Risto bommas Helsingissä levykaupan ikkunaan

Minä laulan karusti vaan enpä vaihtaisi
ääntäni tai kompuroivaa kotimaatani
Sillä näen kauneutta ainutkertaista
Sen uurteisissa kasvoissa kun sataa puukkoja


Samuli Putro: Elämä on juhla, 2009

Oli ennen onnettomat

Oli ennen onnettomat,
onnettomista marsalkka,
marsalkasta kansanvalta,
kansanvallasta vapaus.
Vapaudesta vapaussota,
vapaussodasta kapina,
kapinasta punakaarti,
punakaartista porvari.
Porvarista punalippu,
punalipusta Lapua,
Lapualta lumiaura,
lumiaurasta luutnantti,
luutnantista Länkipohja,
Länkipohjasta plutoona,
plutoonasta pataljoona,
pataljoonasta kuolema.
Oli ennen Lappeenranta
Lappeenrannasta lahtari,
lahtarista rautakanki,
rautakangesta kiwääri,
kiwääristä väkijuoma,
väkijuomasta jupakka,
jupakasta korttipakka,
korttipakasta kuolema.
Oli ennen kohtauspaikka,
kohtauspaikasta kapakka,
kapakasta taivaan linnut,
taivaan linnuista lämmitys,
lämmityksestä tykin ammus,
ammuksesta kuolema.
Oli ennen aamupuoli,
aamupuolesta punikki,
punikista punakaarti,
punakaartista kaatunut,
kaatuneesta kalmanlinja,
kalmanlinjalla liikettä,
liikehdintää, kehtolaulu,
kehtolaulusta kuolema.
Oli ennen korttipakka,
korttipakasta tupakka,
tupakasta pata-akka,
pata-akasta kuolema.

Henriikka Tavi: Toivo, 2007

Kahdet hautajaiset samalle henkilölle

Juutalaisen lain mukaan, Äiti sanoi,
jos käsivartesi leikkautuu irti,
sitä ei voi vain heittää menemään vaan
se täytyy haudata hautausmaalle, koska
se on osa sinua. Eikä
sinulla voi olla yhtä hautakiveä käsivarrelle
New Yorkissa ja toista muulle ruumiille
New Jerseyssä. Kaikki osat
täytyy haudata samaan paikkaan.
Jos siis olet menettänyt käsivartesi
asuessasi New Yorkissa ja sitten kuoletkin
Kaliforniassa, sukulaisesi eivät voi
haudata sinua sinne vaan heidän täytyy kuljettaa
sinut takaisin New Yorkiin,
jotta sinut voidaan jälleen yhdistää käsivarteesi.
Ja vaikka oletkin kuollut, lentoyhtiö ei todellakaan
anna sinun lentää ilmaiseksi.

Hal Sirowitz: Äiti sanoi, 1996

Hölkkääjä hölkkää pysyäkseen terveenä

Hölkkääjä hölkkää pysyäkseen terveenä
ja elääkseen sillä keinoin kuusi (6) vuotta
pidempään. Hän onnistuukin tavoitteessaan.
Mutta mitä hän tekee niillä kuudella (6) vuodella?
Hän hölkkää...

Kerro tämä hölkkääjälle ja hän naurahtaa:
Onhan se niinkin mutta hölkän ansiosta
elämänlaatuni on aivan toista luokkaa.

Juhani Koskinen: Härän aaria, 1999

Sellaisena muistan sinut

Sellaisena muistan sinut.
Kädessäsi syreenikimppu
ja hehkuva tupakka,
takinkaulus rypyssä.
Vieraana oman talon portailla.

Soili Pohjalainen: Mick Jaggerin näköinen muija; Leino-ryhmän antologia, 2006

Kasvoni, joiden ylle muut

Kasvoni, joiden ylle muut
kasvoni venyttäytyvät kuin
kumi, kuin avautuvat ja
sulkeutuvat kukat, kuin kumi,
kuin virtaava teräs,
kuin teräs. Teräskasvot.

Katso minua ja näe heijastuksesi.

Margaret Atwood: Myös sinun nimesi, 2001

Ei niin vaan elämys

Ei niin
vaan elämys palaa syntyynsä
ja rakentaa vuosirenkaita.
Liikahtamaton todellisuus laajenee joka päivä itsensä ohi.
Hyönteinen meissä tunnustelee, tunnustelee,
tuntosarvi taipuu, vai maailmako.
Ei
nostalginen en ole mutta kaipaan
järkkyä millimetrin verran.

Aila Meriluoto: Varokaa putoilevia enkeleitä, 1977

(London poem)

Että mitäkö minulle kuuluu
Olin Suomessa kuukauden, en onnistunut, täällä
menee vähän paremmin
kun ei tarvitse sopia
kenenkään mihinkään
eikä tarvitse omistaa, tarvitse pyrkiä
hyveeseen
kun omistaminen on ainoa hyve
Suomessa en onnistunut, pelkäsin
niiden huomaavan etten minä tahdo
enkä pysty hankkimaan
hyvettä
Täällä menee vähän paremmin
voin aina viitata kauas pohjoiseen
ja sanoa, siellä
siellä on minun hyveeni, siellä
asunto ja vaimo ja lapset
ystävät, mielipiteet
jotka vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen
siellä, siellä minulla on
sanon ja osoitan pohjoiseen
ja istun täällä ja luen
Economistia, how to expand,
heitän appelsiininkuoria lattialle, aurinko paistaa
pölyisen ikkunaruudun läpi kello on kolme
hajoavassa maailmassa
jonka näemme hajoavan, emme oikeastaan välitä
minä en välitä
että mitenkö minulla täällä menee, olenko onnellinen
mikä minussa, sormet, varpaat
tukka vai hampaat vai se millä ei ole nimeä
koska jumala syntyi neitsyestä
kadotettu, katkaistu, kirkontornien muottiin valettu
Kyllä, kyllä minä teen työtä
vakavasti joka päivä, en odota
mutta kun näen tämän matalan loputtoman kaupungin ympärilläni
tulen levottomaksi
ja odotan
tämän kaupungin ja kaikkien kaupunkien kukintaa,
kävelen
maan alla, junien välissä
ja katson naista
joka
päivästä päivään
kampaa tukkaansa
sen näköisenä ettei se tuosta paljon muutu

Pentti Saarikoski: Runot, 2011 (1965)

Tiikeri sulaa

Tiikeri sulaa
auringossa
Liukuu raidoissaan
Hengittää,
valuu nahassaan
Ja kun katsot tarkemmin
on vain raitoja
Omaksi itseksi tulemisen
kaunis liike

Hanna Ilander: Etupainotteinen pyrstötähti; suomenruotsalaista nykyrunoutta, 2000

yötä ei erota päivästä

yötä ei erota päivästä
                               tyhjä pyörätuoli tuodaan syöpäosastolta
lämpimät ruumiit kulkevat ripein askelin
ilman hampaita ja hiuksia tyhjyys silmien käytävillä
kohti ojennetussa kädessä hymyilevät suonet

Sanni Purhonen: Mick Jaggerin näköinen muija; Leino-ryhmän antologia, 2006

Lähellä

Seisot
vastasyntyneen lapsen sängyn luona,
ikkunan edessä
on kevyt verho,
erottuu juuri ja juuri henkäys,
ihmeellinen rauha
niin kuin sinussa joku
vihdoin hengittäisi vapaasti,
lähellä.

Bo Carpelan: Uudet runot, 2007

Käärin eväät sanat paperiin

Käärin eväät
sanat paperiin,
pitkän pitkällä
matkallani.

Ja sinut
kun kohtaan,
en enää kanna
sanojani itse
niitä muista.

Jos ymmärrät
mitä ajattelin
ja tunsin ehkä,
maailman koet
kuin minä.

Elämäsi ei
ole julma
ei surullinen
vaan unohtuva.

Toivo Laakso: Kun elää saat, 1977

Tuuli

Viimeisenä iltana
harjun teillä
se heitti minua kuivalla kävyllä
ja juoksenteli poluilla
ulvoen ja huokaillen.

Kun minun piti nukkua,
se kiersi taloa
nurkkia hangaten ja ruutuja nuollen,
rapisi katolla
kuin kymmenen pientä linnunjalkaa
ja kuiskaili ilmanvaihtotorvesta.

Aamulla maantiellä
se ajoi autoa takaa
ja sitten harppasi metsään
ja leikki yksin
pyörien paikallaan
lehtiä viskellen.

Mutta se oli juossut
pitkin Päijännettä
ja oli minua vastassa
Helsingissä
hyökkäillen joka kulman takaa
ehdittyään jo
puhella Johanneksen kirkon
kivisille kissoille,
kiertää Kaivopuiston
ja kiskaista höyhenen
lokin välkkyvästä siivestä.

Helvi Juvonen: Kalliopohja, 1955

Klovnin kyynel

Elli kuuli:
vitsiromu hektinen.

Itke humoristi.
Vilu ukille.

Simo Frangén & Pasi Heikura: Retki – Dikter; palindromirunoja, 1991

Epäselviytyjät

Kävelen märkää tietä
kirjoituksissa ja kuvissa myydään
                                 nopeutta ja keveyttä
nuoruutta ja hulluutta


jupisen, että

muistinsa menettänyt kulttuuri
ei ansaitse tulevaisuutta

näen kasvot jokaisessa ikkunassa
joka aukeaa kuin maalaus
vedessä, ilman liikkeissä
ja hetken kaukana on vaino, pelko pahan ajatuksen

ja kultainen oksa putoaa kultaiseen sarveen
                          kultainen talja katoaa, kultainen orda vapisee
sille ojennetaan kultainen palmu ja kultainen karhu
                          ja kultainen kädenpuristus vielä

Nyt saat kuusikymmentä kirjaa television hinnalla!

minne voi maailmassa polvistua
ettei joku tallo päälle

                          (ristit ovat tähtäimiä)

Mutta kukapa rakastaisi langennutta luontoa
ilman vastalahjaa: Taivasta

sitä ilman eivät keskiluokat, painolasti kestä
                          se joka estää laivaa kaatumasta
vakituinen tuuraaja
ut desit vires tamen est laudanda voluntas

A. W. Yrjänä: Somnia, 2003

Menen kauppaan ostamaan leipää

Menen kauppaan ostamaan leipää ja otan tuikkulyhdyn mukaan, pitkä on
matka ja pimeä tie, mutta kaksi selkeää, leipä ja valo, tämä tehtävä minua
kantaa. Menen kauppaan, ikkuna on maamerkki, minä olen hutera lyhty
jota kannan, leipä ja valo, päivällä napakat rajat. Penkereen takana alkaa
kaatopaikka, kuplii ja sirisee, rikki kirvelee silmiä mutta leipä, valo, leipä,
teelikamentten, lapsen puhetta haen, se putoili paikoilleen lumi lumeen
kuusen oksalta, humpsahti, upposi, tuikki, sulatti. Suojaan valoa
kämmenellä, suljen sen purkkiin, se pyrkii ulos: hillitsen, pitelen, rajoitan,
elävän himo kasvuun tulee taltuttaa, sanat ovat kuoria joiden sisällä
rimpuilee ja tempoo, pudottelen kuoret valoon, kuivumaan auki.

Johanna Venho: Tässä on valo, 2009

Matkalta tultua

Matkalta tultua
kerron puut ja linnut
kerron metsän ja vuoret
junat kerron
ja kadonneet matkatavarat

ikävääni jota raahaan mukana
joka ei koskaan lakkaa
sitä en kerro

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista, 2005

Liisa

Hän oli nainen siinä missä joku muukin.

Miestä hänellä ei ollut,
oliko koskaan,
sitä ei tiedetty.

Poika oli.
Hän oli lähtenyt,
ei tiedetty minne.
Tyttäret kuulemma asuivat jossain kaukana,
ei tiedetty missä.

Jokainen halusi tietää,
ilkeyttään tai uteliaisuuttaan,
kukaan ei tiennyt.

Iltaisin hän istui kuppilassa
ja poltti Kerhoa.
Ryypiskeli pilsneriä
ja sujautti jotain sekaan.
Lopuksi mutisi jotain itsekseen
ja tirautti muutaman kyyneleen.

Sitten tuli talvi.
Sanottiin että Suomi on sodassa.
Kerrottiin siitä Liisallekin
mutta Liisa ei oikein tajunnut.

Sitten tuli Joulu.
Aattona tulivat poliisit Liisan asunnolle
ja sanoivat että Erkki on kaatunut.
Tätäkään ei Liisa oikein tajunnut.

Joulupäivänä satoi kevyttä lunta
ja oli pakkanen.
Radan varrelta löydettiin Liisa,
ohut valkoinen huntu päällään
ja muutama kirkas jäähelmi poskella.

Lassi Sinkkonen: Väljät vaatteet, 1966

Sokeana hetkenä

Tiilitalojen keskellä
hän kirjoitti minulle nimensä
kiinalaisin kirjaimin
vetoavalla hymyllään
houkutteli minut porttikäytävään

Kerran lumitraktori
mursi tästä seinästä palan
täällä on oma tuoksunsa
hämärän kivisen paikan
rautaisen portin öljytyt saranat

Kun siirtyy äkkiä
päivänvalosta pimeään
kestää tottua näkemiseen
sokeana hetkenä hän suuteli minua
eihän voi tuntea ihmistä
joka ei kerro itsestään mitään

Sunnuntaina on juhlavaa
kävellä hiljaisia katuja
olla matkalla tapaamiseen
ihmiset vetävät naruista
vakavia koiria ulkoilutetaan

Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä, 2003

Marraskuu, alastomana

Marraskuu, alastomana
viimojen piiskaamana
paksun taivaan painamana
mustassa jäänkirahtavassa maassa
pidät silmusta kiinni.

Hannele Huovi: Hiilellä piirretyt puut, 1987

vaunu

nyt
   uskallan kosketella tähtiäsi
   yön viikunakärry toimittaa viikunoita uniin
      varastossa ohjaustankoja ja sinetöityjä sieniä
       vaunut kulkevat yliluonnolliseen tapaansa
alamaailmaan
  kuu vierittää kylmää unelmaansa pettyneille

      sillä aikaa sinä rakennat lohtua
paimenen kadotetuille käsille

Riitta Cankocak: Vallaton maa, 2010

Ensi lumen aikaan

Syystalven harmaja ilta
oli saapunut kaupunkiin.
Lumihahtuvat taivahilta
putos kujiin hämäriin.
Me kuljimme ohitse lyhtyin,
ylös tuomiokirkon taa
kädet hämärässä yhtyin
sadun taivalta ihanaa.

Sinun valkean porttisi pieleen
lopuks jäimmehän seisomaan.
Mitä kaikkea yö toi mieleen,
sitä tuskin muistammekaan.
Putos vaatteillemme lunta,
ens lunta viettelevää.
Koko nuoruuden valtakunta
heräs keskelle hämärää.

Mehän olimme kaksi lasta
lumen ihmeestä riemuitsevaa,
ulos huoneesta päässyttä vasta
– oli valkea jo koko maa!
Sai lumelta tuoksun raikkaan
sanat huuliltas putoilleet.
Jos iäksi siihen paikkaan
olis jalkamme pysähtyneet!

Kaarlo Sarkia: Kahlittu, 1929

Musta lintu tornista ikkunalaudalle

Musta lintu tornista ikkunalaudalle,
kaupunkiin eksynyt korppi,
kuulas kirkas syysilma erakon laskeutua
                                          vuorimajastaan.
Hän kosketti kauneinta, valoa,
         yksinäisyyden pimeyttä,
             kaikesta sameasta
                  etäällä.

Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän, 1977

Marraskuu

Marraskuu
kintaat suorina
syljeksii harakoita.

Tukehtuvat polut pensaat
korret, hukkuvat
kannatellakseen alistuneen syksyn myrskyämää
hiljaisuutta, raamattua jonka puukansista
yönpirteä pakkanen kiskoo päreitä hampaat valkoisina
nauraa.

Hannu Salama: Puu balladin haudalla, 1963

Ensilumi

Lumi ei ole hylännyt meitä,
lumi on tullut taas,
pieninä hiutaleina,
niin kuin Siinin erämaan keveät linnut
ja suomuinen härmä.
Tässä me makaamme, ikkunan edessä,
lumihyttysten parveillessa ruudun takana.
Olen lukenut yhden onnellisen tarinan
ja tuhat onnetonta.
Olen nähnyt tuhat onnetonta elämää
enkä yhtään onnellista.
Lumi on täällä taas, rakkaani.
Näetkö kuinka se tanssii,
kuinka se takertuu ikkunaan ja katsoo meitä
ja muuttuu läpinäkyväksi.
Minä näen lumen lävitse sen mikä on mennyt
ja mikä on tuleva.
Levottomuutesi on muuttunut levollisuudeksi.
Muistatko kun kutsuit minua paviaanipojaksesi,
ja muistatko rannan ja auringon
ja vetelehtivät vuoret, harteitaan kohauttavat palmut,
viidakon ja savannin ja pampan.
Minä voin kirjoittaa sen kaiken meille.
Se on meidän historiaamme, jonka rinnalla
nilkuttaa sotaisampi tarina,
Auschwitz, Vietkong, Burma ja Afganistan.
Historia ontuu, mutta minä parannan sen,
nostan sen kuin Lasaruksen sängystä.
Mutta makaa sinä vain, katso lumen balettia,
sifonkihameen väreilyä tuulessa, ikkunan takana.
Minä rakastan sinua nyt, rakastan
kaikkea mitä olemme yhdessä tehneet,
jokaista hetkeä, jonka olet antanut minulle.
Minä kirjoitan meidät onnellisiksi,
laitan sata suudelmaa tänne ja tuhat tuonne
jokaisen ajanhetken täytän suudelmilla.
Minä olen odottanut tätä rauhaa ja vihdoin se on tullut
ja on tullut lumi, sen harras tanssi taivaan saleissa.
Laitan hiuksiasi hieman paremmin,
oikaisen yöpukusi, pyyhin veren kasvoiltasi.
Suljen silmäsi ja asetun viereesi,
hiipuvan lämpösi ylöspäin kohoavaan virtaan.
Kohta me katsomme samaa maisemaa,
sitä puhdasta, valkoista,
johon voimme onnemme kirjoittaa.

Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta, 2004

Isä ei antanut minun lainata työkalujaan

Isä ei antanut minun lainata työkalujaan,
pelkäsi että saha menettää teränsä.
Nyt hän saa syyttää tästä vain itseään:
talo ränsistyy enkä minä osaa korjata sitä.

Arto Lappi: Kukko puussa, 2002

Syksy

Alastomat puut seisovat talosi ympärillä
ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,
alastomat puut astuvat alas rantaan
ja katsovat kuvaansa vedestä.
Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa
ja tyttö kulkee kukkia kädessään
ja taivaanrannalla
kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.

Edith Södergran: Runoja, 1916

Sataprosenttinen pumpuli

Avasit oven
jota olin pelännyt lapsesta saakka
ja näin olevani pelkuri
näin mikä raukka olin ollut.
Myöhemmin ihmettelin miksi
lapset kuitenkin hymyilevät minulle
miksi kissat ja koirat tulevat syliin
ja muistin
miten äiti rakasti minua niin
ettei antanut opettaa
minua tappelemaan
ja miten isä
ei olisi osannutkaan.

Kari Aartoma: Betonischubert, 2001

Avain

Vaan pimeästä niinkuin onkalosta
kohosi muuri eteemme. Ja polku
vyörähti mustain jalavien alle.
Kivetty piha, pylväin ympäröity,
ja ovi, jonka luona viivähdimme.
Ja silloinko jo äänet vaimenivat?
Minäkö avasin? Vai kuka? Eikö kukaan?

Kuin uudin liukui ovi edestämme –
vaan yöhön oli? Miksi näimme sen?
Me emme nähneet. Kuitenkin me näimme –
ja harmaat ääriviivat käsiemme
ja jalkojemme varjot seinää vasten
ja pelon varjon. Oven kamanalla
säteili oikullinen myrskylyhty
ja sokaistujen perhosten parvi
liihoitti valopiirissä. Ja nytkö
ei ainoastaan siipi värähdellyt?
Sinäkö avasit? Vai kuka? Eikö kukaan?
Se liukui syrjään. Sitten, hiljaisina
istuivat kaikki. Tuntematon istui
kädessä avain, liikkumattomana.

P. Mustapää: Linnustaja, 1952

Kun nousee kuu

Kun nousee kuu, kuolee
kirkonkellojen soitto,
ja tiet ovat äkkiä
läpitunkemattomat.

Kun nousee kuu, peittää
meri aaltojen alle maan,
ja sydän on kuin saari
sen äärettömyydessä.

Ei täydenkuun yönä
voi appelsiinia syödä.
On aika syödä hedelmää
jääkylmää ja vihreää.

Kun nousee kuu, toistuu
sen kasvot satoina yössä,
ja hopearaha yksin
taskussa nyyhkyttää.

Frederico García Lorca: Mustalaisromansseja, 1976

On arkipäivä usein karhea

On arkipäivä usein karhea
kun silittelee sitä vastakarvaan,
kämmen tottuu siihen kyllä,
iho sitkistyy.

Sielun laita hiukan toisin,
joskus yskittää niin perkeleesti
yömajan porttikäytävässä,
vaikka kädet rintaa vasten
pusakan sisään työnnetyt
ovat lämpöiset.

Viljo Kajava: Talvituuli, 1987

Olen kuullut merestä

Jos eksyn maailmasta
ja harhailen metsään pimeään
kun kaukaa kuulin naurua
ja lähdin sitä etsimään

Ethän silloin estä minua
hukkaan vaeltamasta
kaikki on ehkä vain satua
tahdon sen omin silmin todeta

Jostain kantautuu laulu tuo
kauan sitten unohdettu sävel

Oon kuullut merestä 
niin kauniista ja niin syvästä
ei oo milloinkaan kukaan
ei oo koskenut pohjaa

Jos vaellan kuin oisin unessa
on mukana kipinä toivoa
pitelin sitä taskussa
odottaen jotain suurta tapahtuvaksi
ja silloin kuulin kaukaa laulua
kuin muistuttaisi jokin minua

Jostain jonka unohtanut olin
kauan sitten kadotin sen


Ilma muuttuu sakeaksi pisaroista

Arto Tuunela: Kaikki on satua, 2012

Ovat silmäsi aivan paljaat

Ovat silmäsi aivan paljaat,
ihan niitä palella vois.
On maailma kova ja kylmä,
sitä katsovan en sinun sois.

Ovat silmäsi aivan paljaat,
taas sieluuni katsothan.
Oi lähteet syvät ja kirkkaat,
koti kahden rakastavan.

Pär Lagerkvist: Runoja, 1953

Syksyllä kun ajatellaan

Syksyllä kun ajatellaan satoa ajatellaan mennyttä
johon nykyhetki juurtuu, kuka meistä kuolemaa ajattelisi:
lapsuuden romantiikkaa on vaikeus päästää valmis käsistä,
parempi on odottaa ja odottaa.

Hylätä itsensä ja muuttua toiseksi, vanhaksi ja uudeksi.
Kaiketi lopullisuus on eri asia kuin loppu joka merkitsee
melkein aina uuden alkua.
Yksinkertaisia runoja vanhalta metafyysikolta tänään.

Miksi me koko ajan puristamme olemisen pisteeksi,
panemme kahden kummallisen asian väliin –
toisen jota ei enää ja toisen jota ei vielä ole.
Voisi tämän hetken paisuttaa loputtomaksi?

Erkki Peuranen: Honey suckle rose, 1999

Puitten vilua

Puitten vilua kun lehtiä riisutaan.

Helena Anhava: Hidas osa, 1979

Minulla on ongelma

Minulla on ongelma:
yö on loputon ja
paperi jo lopussa.

Huomenna
sinä löydät itsesi
tämän kaupungin
seinäkirjoituksista.

Tuula Sandström: Räsymatto levitoi, 2011

Mieleni puhtaus

Mieleni puhtaus näillä kaduilla auringonkukka
Hämärä on silmäni vellovat kun soitan sinulle sinne kauas
Suu kuuma vie minut pois olet unelma taikka miekka
Pienet raitiovaunut punaisissa askeissa lintusia
Kielesi kultaan

Pentti Saarikoski: Laulu laululta pois, 1966

Suostun, kuinka en suostuisi

Suostun, kuinka en suostuisi,
kaikki tänään suostuu.
Vaarat suostuvat sineen, kaukaiseen,
koivut vihreään.
Nyrkki höltyy, suostuu lähenevään käteen,
kaikki huulet raottuvat vastaan.
Vesi suostuu taivaalle, avaa sylinsä, hohtaa
illasta aamuun.

Aila Meriluoto: Varokaa putoilevia enkeleitä, 1977

Luupäästö

Puhu minulle sarvista
Kerro minulle ohimon kuopat
Minne matkaavat mielen juuret?

Jos luu kasvaa tyhjyyteen,
                     minne tyhjyys työntyy?

Älä kolkuta oveen
Käytä hampaita
ne ovat enemmän sinua
                  kuin sinä itse

Miika Etula: Merenneitosäilykkeitä, 2001

Tahtoisin tunkeutua itseeni

Tahtoisin kaivautua itseeni
ja paljastaa hautarakennelmat
sieluni syvyyksistä.

Tunnen itseni raskaaksi kuin pilvi
joka varjostaa taloja jotka jo kauan ovat
tienneet
ettei sadetta koskaan tule; kuin hedelmäpuu
joka kantaa syksyn kuivuneita hedelmiä
pitkillä käyrillä oksillaan;
kuin sairas kohtu joka tahtoo synnyttää
tai tappaa jottei joutuisi itse kuolemaan.
Tahtoisin tunkeutua syvälle itseeni
ja sormilla murskata sinne kätkeytyneen loisen
joka hiljalleen saa minut riutumaan.

Oliver Friggieri: Saaren ääni, 2001

Teiniromantiikkaa

Yläkoulus, matikantunnilla
huamasin yhtäkkiä,
jotta sullon rintaliivit:
niiren lukko pönkötti seliäs
                  teepairan läpi.
Siihe jäi toisen asteen yhtälöt,
alako kolomannen astehen yhteys
tai sen yritykset:
sellaasia pitkiä katsehia,
                              toiveita,
jotta näkis sun välitunnilla,
ja sää näkisit,
kuinka mää könyytän piänempiä.
Varmuuren vuaksi
heitin sua lumipallolla silimähän,
jotta ymmärtääsit
palavan rakkauren.
Heitit ainaki takaasi.
Olit oikeen laittanu kiven
                  lumipallon sisälle.
Taas olimma onnelliset
monta päivää.

Arto Juurakko: Yhyres kaharen, 2007

Lyhtyjen kajo

Lyhtyjen kajo,
puiden katveessa katson
ruskan syvyyteen

Shiki Masaoka: Shiki, 1999

Pieni laiva vastarannalla

Kävelin Läntisellä Rantakadulla
keskustasta kotiin
ilta hämärtyi
valot eivät vielä syttyneet
    ja Föri mennä puksutti.
Sormissa tuntui viilenevä ilta
viime vuonna ensilumi satoi
lokakuun kahdeskymmenesviides.
Päivällä tuli laiva vastarannalle
        pieni laiva
en vielä katsonut
mistä maasta se on.
Olen järkyttynyt
    ote on lipsunut
yleensä teen sen heti.

Maritta Flykt: Kaksi joutsenta Aurajoessa, 2008

Muistot

Nämä ovat elämäsi parhaita vuosia,
Äiti sanoi, joten ehdotan että syöt
suklaakakkuasi hiukan hitaammin.
Sinun pitäisi tehdä antoisia asioita,
kuten auttaa minua siivoamaan taloa,
että sitten kun tulet vanhemmaksi, sinulla on muistoja,
joista voit puhua. Koska sitten kun
sinulla on tyttöystävä, ja hän kertoo sinulle
kuinka auttoi äitiään
tiskaamaan ja imuroimaan mattoa,
sinulla ei ole hänelle mitään kerrottavaa, ja
hän ajattelee, Onpas pojalla tylsä elämä,
ja Jos menen hänen kanssaan naimisiin, hän ei luultavasti muista
niitäkään vuosia, jotka on viettänyt minun kanssani.

Hal Sirowitz: Äiti sanoi, 1996

New Yorkin kissa

Hän Nöpöksi minua kutsuu –
mutta oikea nimeni (ette
sitä tietää saa) on fiinimpi paljon.
Olen hinnakas, ymmärtänette.

Ah, aamut! Maksaa vaivan
havahtua, kun saapuvat tutut:
siivooja Mavis – ja Odgen, kellarikatti.
Hän kertoo minulle uusimmat juorut ja jutut.

"Olet söpö, Nöpö, ylen söpö,
höpönassu, kaunokainen.
Vaan varo olemasta turhamainen –
siis paras, ettei laitapuolen kulku sulle maita,
sateessahan turkistasi tulee kuraraitapaita."

Oli Odgen oikeassa,
vaan tuskin piittasin piirunkaan verran –
en huoli loistaa liikunnassa!
Joskus viime viikolla tosin sattui
mulle kumma juttu kerran.

Näin taivaalla valkean pilven,
aivan kaltaisenani se liukui.
Ponnahdin patjaltani,
kuulin: kurkkuni kurjasti miukui.
"No, mikä vaivaa meidän Nöpöä?
Kärpänen vai? Höpö höpöä!"

Ikävyyteen iltapäivän
mikä saattaisi tuoda avun?
– Haukotus ... – "Mirrinmuonaa?
Otan kernaammin katkaravun." 

Päivän helmi on visiittiaika
– teen minäkin kaikkeni illoin.
Kehrään, poseeraan, puhutan heitä.
Myös kehuja vaadin silloin.

"Älkää piitatko, Nöpö nukkuu.
Sitäpaitsi,  hänhän ei kieli."
Vaan kun tavataan, Odgen ja minä –
onpa naukaustenvaihtoon mieli.

Naomi Lewis: Karnevaalikissa, 1993

Salla tahtoo siivet

Haluat pois
Et silti tiedä, missä hyvä ois
ja peität kaiken
Mitä mä teen
Jos näkisin ees yhden kyyneleen
niin kuivaisin sen

Sä kerrot että päivänvalo pelottaa
ja silti valvot yösi
etkä unta saa

En osaa auttaa

Kai ehjin siivin
me vielä joskus liidetään
Alhaalla jossain nukkuu kaikki muut
Kukaan ei löydä
pimeyteen meidät merkitään
Saa salaisuuden sysimetsän puut

Sisällä on sinussa
vesi raskas, rannaton
Se tahdotonta liikuttelee
kun vuorovesi nousee tai laskee
vie onnetonta

Kun en saa sua kiinni
aina pelkään vaan
sun satuttavan itseäsi uudestaan

Enkä voi auttaa

Paula Vesala: Kovemmat kädet, 2005

Vastaavaisuuksia

On Luonto temppeli, sen pylväät elävät,
epäselviä sanoja joskus ne humisevat ;
käy ihminen symbolimetsissä, tarkkailevat
ne häntä ja tuttavankatsein tervehtivät.

Kuin pitkät kaiut sekoittuvat loitotessansa
pimeässä, syvässä ykseydessä, joka on
laaja kuin yö ja kuin kirkkaus rannaton,
niin äänet, värit, tuoksut vastaavat toisiansa.

On tuoksuja, raikkaita kuin iho lapsen on,
kuin niittyjen vihreys, sävel oboen,
– on pilaantuneita, rikkaita, voitollisia,
jotka leviävät kuin kaikkeus loputon,
kuten ambra ja myski, suitsutus pihkojen,
jotka laulaen huumaavat henkeä, aistimia.

Charles Baudelaire: Pahan kukkia, 1971

Ajatus

Ajatus
rajaa taivaasta tyhjän paperiarkin.
Lauantaisin
mies pyörittelee kynää hyppysissään;
hänen rouvansa katselee ikkunasta ulos
kun mies kirjoittaa:
"Liike auki lauvantaisin".

Kari Aartoma: Pilvet eivät pidä mistään kiinni, 1999

Kun maa tuoksuu

Kun maa tuoksuu
pysähdy
älä anna sen mennä
      ohi

Sinun pitäisi saada kuolla
kerran ennen kuin kuolet
Sitten kenties ymmärtäisit
millaista lahjaa tuhlaat


Tällaisen muistilistan tein
itselleni
Ripustan sen seinälleni
jotta jokaisena harmaana aamunani
huomaan:
Ei sittenkään turha
ole tämäkään
hetki!

Heli Karjalainen: Kai täällä joku on kun se kerran laulaa, 2006

Sitruunaperhonen

Lumi kokoaa laahuksiinsa
                    maan
laiset puiden latvat oksilta tammen lumi harhailee ja maa
  laahuksiinsa lumi harhailee ja
lat jättävät jäähän hämärät jälkensä.
Sade lakkaa, kasteeseen kasvaa saaria,
aika alkaa ja ja latvat tapaavat taas maalaa valoa ja
   lat jättävät jäähän hämärät jälken
   sää, lämmitys, jäätynyt lähde, hämärään
lämmittelee väsyneitä käsiään, miten
päämäärätön sää, lämmitys,
                                        lähde, hämä
häkki, käärme, sääsket.
   Sade lakkaa kasteeseen kasvaa saaria, aika al
          kaaria, niin harmaita, niin hä
n jää tähän hämärään, lämmittelee väsyneitä
   hdet helähtävät, he lähtevät.     Hän jää tä
Hän jää tähän hämärään, pyytää myrskyä syliin
sää. Syksy sytyt
täällä kaikki kuuluu värinä. Syksy sytyttää kynttilän, pyy
täällä kaikki kuuluu värinä. Syksy sytyttää kynttilän, hyy
         tää myrskyä syliin
sää, lämmitys, lähde hämärään. Tule kyy, kyhmyt
joita sydämeni sykkii yksinäisyys kylläs
         tähän hämärään minut hyvyydelläsi sy
väsyneitä käsiään, miten määrätön sää
hämähäkki ja käärme: sääsket,
   joita sydämeni sykkii yksinäisyys kylläs
tähdet minut syvä hyytävä
syneitä käsiään, miten päämäärätön sää
sket, joita sydämeni
   sykkii yksinäisyys kyllästä minut syvä hyytävä
tule ystäväkseni sinä jo
   kasteeseen kasvaa saaria, aika alkaa ja ja
latvat lumi harhailee ja maalaa, hukkaa, valloittaa
syvä hyytävä sinä joka suruna sulit uniini
Nuku uomallani tuntematon kuu punastu sudek
   sinä joka suruna sulit uniini nuku uomallani tuntematon kuu
raa, kadotettuja kukkia, ja lunta
   unta, aurinkoa kultais
taa asfalttia

Henriikka Tavi: Toivo, 2011

Kallion korvat kuihtuvat

Kallion korvat kuihtuvat,
märkä hellyys ruostuu.

Tuuli liimaa lehdet kasvoihin,
joku leikkasi auringon köyden.

Hannele Huovi: Hiilellä piirretyt puut, 1987

XVI

Moni on todellinen
vain omistamiensa esineiden kautta

Tai haaveittensa
jotka ovat tekemättömiä tekoja

Minä soudan laituria merelle
kohta minusta on näkyvillä enää kirjoittamani tarina
ja selkä, ehkä
                           ettei ole kykyä perustella
olemassaoloakaan koskevia peruuttamattomia valintoja
oikein mitenkään

seinä ja ovi, ne tarvitsevat toisiaan

(niin, tämä sivu on kesken)

A. W. Yrjänä: Somnia, 2003

Kunpa sitten aikanaan

Kunpa sitten aikanaan
irtoaisi kevyesti
kuin heleä lehti syystuulessa

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista, 2005

Syvä, tummansininen syksyn taivas

Syvä, tummansininen syksyn taivas
       ja tuuli tekee pyörteitä metsän puihin
           kuin nainen kiertäisi hiuksiaan rullalle.

Mennä tämän metsän poluille,
mennä tämän naisen lähteelle.

       En katoa aikaan, olet lähteeni ja silmäni,
lähteensilmänä taivasta katson,
            huurteisesta korresta hengitän kylmää ilmaa.

Kun on yö, kun on yö ja täysikuu hopeoi kivien
                                                                     sammaltukkaa,
       pulppuamme kirkkaita kuplia, jokaisessa kuplassa
            uusi maa, karu ja villi, koskematon.

Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän, 1977

Rikkoudu hitaasti

Rikkoudu hitaasti

kasvaaksesi.

Anna ihon muodostua,

tulla täydeksi

vasta lihan ja luiden

    vartuttua.

Anna veneelle

       aikaa

totutella

ennen

köyden loiskahdusta

orjaiselle ulapalle.

Matti Hoviseppä: Erikseen kosketan jokaista puuta, 2002

Hautausmaalla

Kivinen muuri ympäröi meitä
ei täällä tuule koskaan
kuulen askeleet hiekassa
ne tulevat tännepäin

Miksi puut
kukoistavat täällä
ruumiit ruokkivat niitä
ei tämä ole ensimmäinen kerta
kun suutelen hautausmaalla 

puiden oksat korkealla
tekevät toisen taivaan
ei tämä ole viimeinen kerta
kun suutelen hautausmaalla

Kun olen nähnyt pakenevan oravan
ja tuntenut monta kertaa
huulten lämmön ja viskin maun 

menen kuolleiden luo

Miksi puut
kukoistavat täällä
ruumiit ruokkivat niitä 

ei tämä ole ensimmäinen kerta
kun suutelen hautausmaalla
puiden oksat korkealla
tekevät toisen taivaan
ei tämä ole viimeinen kerta
kun suutelen hautausmaalla 

Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä, 2003

Hehkulamppu anastettiin

Hehkulamppu anastettiin jumalilta 80-luvulla ja heti seuraavana päivänä
se meni ihmisille jakeluun, kauppaan, tajuntaan. Päivät kuluivat, vähään
aikaan ei kukaan tuonut uusia keksintöjä. Vanhat saivat ihmisten mielissä
varauksettoman suosion, valoja pidettiin yötä päivää päällä.
Yksinäisistä huoneista hehkuva valo muutti päivänvalon
bakteerikantaa, eikä lapsista voinut tietää
mitä niistä tulee isona.

Antti Koivumäki: Mukavat kaupunginosat, 2002

Voi Juhani

Voi Juhani
hampunkarvainen,
missä ovat nyt poikuutesi huikeat päivät

Juurtui aapinen aivoon,
raatamisen järjestys körttikouriin
vetohärjän kohtalo,
risuäes mahossa kaskessa
voi takkuheinä

Eeroa täällä rakastetaan
riisuttu on Vanhan-Aatamin frakki
ja päässä laulaa lukkarin turpa
kotona hiirillä elämä,
loputon päivä kivellä
ja minne Juhani, elämän tasima,
hiljainen riutumus povessa
harvoinpa näin valmis on puukkosi,
kaiken sovintomies

Eetu Salunen: Ei mitään lisättävää, 2011

Lokakuu repii puiden vaatteet

Lokakuu repii puiden vaatteet, sinkoaa linnut
maan alle, ryöstää rouvien hatut, paidat pyykkinarulla
ovat sairastuneet tanssimaniaan, myrsky tyrkkii mihin tahtoo
Talo on muuttunut suuriksi uruiksi joita tuuli soittaa
Raitis ilma saa sydämen iloitsemaan luuhäkissään
tunkkaisen kesän jälkeen. Kaupassa ollaan yhtä mieltä, ettei
ilma ole kummoinen mutta viimein voi olla oma itsensä
toivoton janoinen allapäin äkäinen tyly paranoidi rahaton ja ruma

Claes Andersson: Pimeän kirkkaus, 2010

Jos sanomatta jääneet

Jos sanomatta jääneet
tärkeät sanat
koottaisiin yhteen,

tulisi maailma
täyteen puhetta,
eikä kukaan
kuulisi mitään
tai tietäisi,
kenelle mikin sana kuuluu.

Kuitenkin,
unohdetut sanat
jäävät ilmaan
leijumaan
odotuksina
ja toiveina,

jotka eivät milloinkaan täyty,
sillä aika kulki ohi.

Marianne Kosunen: Olen pienentynyt, 1984

Sadussa kaikki on totta

Sadussa kaikki on totta
kirjoita satuja
sydämesi kyllyydestä
riihitonttu keinahtelee
kiikkustuolissa
keskellä riihen lattiaa
vain hiiret ja viskuri
seurana nauraa kihertää
totta tai ei
sinä lapsenuskoinen säilytä
uskosi mahdottomuuksiin
kuten on veden paino
vesi on elementti
elämän kohtu ei
painomitta
        siinäpä arvoitus!

Seppo Järvinen: Veden paino, 2008

Tee runosi pian

Tee runosi pian
                             runomies
                             juurtunut lintu
annat metsän maata siivilläsi
metsän
              jonka ylitse lensit

Tee runosi pian
                             runomies
                             maa särkyy kuivana
päästä meri alitse
                                vain valo siivillesi
                                lapsen katse saattamaan
Tee runosi taivaalle
                                    runomies

Marja-Leena Koski: Valvottu uni, 1987

Tuuli riepottaa lehtiä

Tuuli riepottaa lehtiä,
paperinukkeja,
syksyn korva on puhjennut.

Rita Dahl: Kun luulet olevasi yksin, 2004

Katselen nukkuvaa kissaa

Katselen nukkuvaa kissaa:
se on kiertynyt kerälle ja kuorsaa
pää on niin autuaasti
silkinpehmeää reittä vasten.
Se ei etsi jumalaansa liian kaukaa
nukkuessaan itseään vasten
oman luontonsa suojeluksessa.

Sirkka Selja: Pisaroita iholla, 1978

Revanssi

Ellen milloinkaan saa romahtamaan
tornia todellisuuden kaupungissa
tahdon laulaa tähdet taivaalta
kuin ei vielä kukaan ole tehnyt.
Laulan niin että kaipuuni seisahtaa,
se joka ei ole lepoa tuntenut,
niin että se sysää lyyran luotaan
kuin olisi täytetty laulun tehtävä.

Edith Södergran: Syyskuun lyyra, 1918

Aamuisin

Aamuisin seison kylpyhuoneessani
ja katson peiliin

Vetoavasti

Ei mitään uutta
Ei yhtenäkään päivänä

Tänään tuskastuin
ja painoin pääni nöyrästi alas

Ja silloin

Löysin kymmenen varvasta
Kymmenen hurmaavaa varvasta
Solakkaa varvasta
Erikoista varvasta

Ja äkisti käsitin
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat

Lassi Sinkkonen: Väljät vaatteet, 1966

Ohuen lasin läpi

Seisoin korkeassa huoneessa, katselin
kolmea pientä poikaa puistossa,
oli syksy niin että irtoavat lehdet pyörivät
tuulessa vuotten lailla.
Yksi pojista tönittiin kauemmaksi
yhä uudestaan, se itki ja huoneeni madaltui,
kävi ahtaaksi,
oli laitettava käsi ikkunan lasia vasten,
onhan se vielä siinä.

Antti Ritvanen: MotMot. Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja 2002, 2003

Todellisuus

Olen meri, sanojen kuohua täynnä –
ja sentään ainutta löydä en,
joka katseesi alla ei pirstoutuis,
sinä suurin, hiljainen,

sinä syvin, totisin todellisuus...
Kuin meri verkkaan rauhoitun,
kuin meri loivin mainingein
olen hiljaa luonas sun.

Mitä tahdoinkaan? Sanan kauneimman?
Olen rantoja vailla ja pohjaton,
ja kuin taivaan kuvain se minussa on,
sana ainoa: rakastan.

Aila Meriluoto: Lasimaalaus, 1946

Yöllä

Yöllä,
yhtenä historian pimeimpänä hetkenä,
tajutessaan elämänsä
oppinut Chang
kääntyi seinään päin ja
kuoli suosiolla.

Toivo Laakso: Kun elää saat, 1977

Hänen runonsa, uskomattomat

Hänen runonsa, uskomattomat, loppumattomat lorut
mitä näen, siitä laulan
kuin kirjoittaisi avaruuden täyteen
ja asettaisi itsensä keskipisteeksi.

Voihan keskipistekin pyöriä
kun rajoista ei ole tietoa
kun alkupamahduksen aallot
etenevät mustissa aukoissa kompastellen.
Silloin todempaa voi olla se miltä näyttää
kuin todistetusti oleva jonka perustelut pohjaavat hataraan.

Erkki Peuranen: Honey suckle rose, 1999

Sateen saappaat

Tuulella on sateen saappaat,
se kahlaa hätäisenä yli
maailman kattojen,
teeskentelee olevansa meri
tehdäkseen surunsa aidommaksi.

Tomi Kontio: Tanssisalitaivaan alla, 1993

ja ehkä jonain päivänä tosiaan

ja ehkä jonain päivänä tosiaan

käy niin, joku erehtyy hukkua

musiikkiin, joku unohtaa mitä on

seistä, joku toinen kauhistuu

kun ei näe lunta samoin kuin

joku tyttö, jolla on unelmia,

tai joku jossain muualla, käsiä,

jalkoja, päitä kaukana etelässä

ilman mitään sen kummempaa

syytä, ehkä häivähdys syyllisyyttä,

mutta ei se mitään, on sentään

yritetty, oltu avoimia kuin

sylilapset sylilapsien syleilyssä,

tällä tunteiden pulpetilla sinä

ja minä avattu tämä rikkinäinen

paska jota vittumaisuuttaan

ihmiset sydämeksi kutsuu,

pienten askelten politiikkaa,

niin kuin lapsena kesälomalla

elokuun ekoina viikkoina

muistat miten bussilla ajellaan

jonnekin eteläpuolelle, ei siihen

tarvita mitään ohimenevää,

onni täällä jossain johonkin aikaan

jonain päivänä, sano minun

sanoneen, infektion laajuus ja

sen vaikutukset eivät enää

koskaan yllä meihin asti.

Teemu Manninen: Futurama, 2010

Niin kuin hiljainen jota me etsimme

Niin kuin hiljainen jota me etsimme
ihmiset etsivät
hiljaista, sen ääntä
kuin ainoata, äänetöntä
viimeistä
hiljaista jota me etsimme
me etsimme vastausta
se vastaus sillä ei ole nimeä
meidän sydäntemme elämä
niin kuin hiljainen jota me etsimme
se ei lahjoita avainta, ei anna neuvoa eikä satamaa
se antaa elämän
se antaa meille kaiken lopun elämän rajattomuuden avatussa kädessä.
Niin kuin hiljainen jota me etsimme
ihmiset etsivät.

Gunnar Björling: Kosmos valmiiksi kirjoitettu. Valitut runot, 1972

Alitan rautatiesillan

Se on hengittänyt sisäänsä
tuulta joka kantoi
sinun ensimmäisen huutosi
synnytyslaitokselta

lyijyä menneistä takseista
joiden nahantuoksuisilla takapenkeillä
väsyneet parit suutelivat
ennen kuin kukin lajiteltiin
laillisen puolisonsa viereen

Hän joka on maalannut nimimerkkinsä
sen huokoiseen pintaan
säilyttää asemansa
paineilmapesun jälkeen ja
oikeudessa

Öisin täällä seisoo
vanha nainen
kassinsa kanssa
kuolleen linnun
veriset linnunluut
olen nähnyt useammin
kuin kerran

Miten lohduttaisin
betoniarkkitehtejä
jotka katkerasti katuen
ajattelevat materiaaliaan

Ei se ollut täydellistä
mutta kyllä se elää

Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu, 2009

Nukahdettuasi tuli mieleen

Oot hei kaunis
syys sinua kiehtoo

Simo Frangén & Pasi Heikura: Retki – Dikter; palindromirunoja, 1991

Vähemmän loistoa

Kun vaahterat alkavat liekehtiä
avaaruuden syvyydessä,
olisitko toivonut vähemmän loistoa,
enemmän raakaa tuulta,
etkä kauneuden tunnusmerkkejä?
Ehkä mieluummin laiha lämpö
ja pehmeät varjot?
Revityt lupaukset ajelehtivat pitkin katuja,
riitaisa pimeys odottaa.

Bo Carpelan: Uudet runot, 2007

Mainos uhrista

Jos näytetään ase, jonkun on ennen pitkää kuoltava.
Jos näytetään tunne, saatamme pian kuulla laukauksen äänen,
se lähestyy.
Jos näytetään laukauksen ääni, tunne on jo matkalla tännepäin.
Jos näytetään, voi pojat! kuinka ruumista kannetaan.
Silmä silmässä, hammas hampaassa,
hetki hetken
kerrankin kohdallaan.
Käsi kädessä, kuva kielellä,
se kantaa lupausta raotetuilla huulillaan.

Eino Santanen: Merihevonen kääntää kylkeään, 2006

Varovasti nyt

Huomaatko kun tulee pimeää?
Katuvalot ylle syttyvät
tiellä rekat ohi kiitävät
on kiekko täynnä elämää

Kaukana kerrostaloissa
ihmiset pienissä lokeroissaan
puuhailevat juttujaan
kato äiti mä en pidä kii

Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras
yksikin tuulenpuuska ja menetät sen
Varovasti nyt, tää hetki on hauras
varovasti nyt tai sä menetät sen

Ihmiset kaupan jonoissa
ihmiset liikennevaloissa
moottoritiellä kohti kotiaan
kaikilla kohdaltansa sama määränpää

No, mä seison sillan kaiteella
katselen alas noita autoja
mä tulen toisiin ajatuksiin
on kädessäni kaikki mitä tarvitsen

Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras
Yksikin väärä sana voi tuhota sen
Varovasti nyt, tää hetki on hauras
varovasti nyt tai sä tuhoat sen
varovasti nyt tai sä tuhoat sen

Zachris Stjerncreutz: Matkustaja, 2003

Sienet

Pitkien sateitten jälkeen
syksyn keltaisten lehtien lomista
puhkeavat sienet
omituisesti tuoksuvina
kasvaen kylmiksi ja lihaviksi
kuolleitten kasvien ja eläinten ruumiista.

Haperoiden lakit ovat kuin himmeästikiiltävää,
punaista tai kellertävää porsliinia.
Haapasienet nousevat maasta
hauraina ja pieninä
muistuttaen kuolleen lapsen harmahtavia korvalehtiä.

Keltasienet hymyilevät kuivina ja iloisina,
siroina ja keltaisina kuin voi.
Yksinäisinä, suurina ja ilkeinä
loistavat kauniitten kärpässienten
punaiset, valkopilkulliset lakit
hohtavanvalkoisten jalkainsa kannattamina.
Tatit komeilevat suuruudellaan,
ruskeankeltaisina, kömpelöinä ja tyhminä.
Imevät itseensä paljon kosteutta ja matoja
ja putoavat lopulta ilettäviksi, limaisiksi soiksi.

Mutta tummanruskean, kiinteän herkkutatin
tahtoisi syödä juuri maasta poimittuna,
vielä mullalle tuoksuvana.

Katri Vala: Kaukainen puutarha, 1924

Perillä kaiken aikaa ja kaikki

Perillä kaiken aikaa ja kaikki,
kesken.
Tietääkseni en ollut syntyessäni yksin.

Pentti Saarikoski: Laulu laululta pois, 1966

Karavaani

Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä,
karavaani-heimoa retkellä elämän.
Ja ei tule koskaan loppua matkallemme,
vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.

Yli ikuisuuden hietikon valkenevat
monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme – taikka
sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.

Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten
karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,
ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta,
rikastuttaen, kaunistaen elämää,
tomustamme se erkanee ja ikuisesti
karavaani-heimon sielussa kimmeltää.

Näin uusia polvia entiset saattelevat –
tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi
ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.

Uuno Kailas: Silmästä silmään, 1926

Linnun lähtö

(Oi suviyö!) Jo
tuulta on siipies alla.
Vaan tukahduttaa
lähtösi ei, polo lintu,
voi ihaninta
säveltä sirkuttamaasi.
(Oi suviyö!) On
huominen lehtosi siellä,
      täällä on laulus.

P. Mustapää: Linnustaja, 1952

Raskas paikka on maailma sille

Raskas paikka on maailma sille
joka ei tahdo miellyttää
vain olla itse.

Helena Anhava: Maininki ennen aaltoja, 1997

Etten säikytä kaloja

otan sakset istun ikkunalle
hiuksesi sylissäni tuoksuvat työlle
tuuli vie ne sormistani
leikkimään kapungin tomun kanssa

tiedän yhden pienen pojan
se käy aamuisin järvellä ongella
valo on haalistanut vanhan kuvan
veden pinnan ja puseron raidat

katselen poikaa matkan päästä
etten säikytä sitä enkä kaloja
onkiretkestä on aikaa
kosken niskaasi, sen kaari on muuttunut

nukahdat polveani vasten
läpi metsikön takaisin ongelle
lasken sakset olen paikoillani
etten säikytä teitä enkä kaloja

Terhi Kokkonen: Hölmö rakkaus ylpeä sydän, 2006

Ankkuripaikka

Asiat tapahtuvat selityksiä pyytämättä, nokkakolareissa
tehdään ruumiita ja lohdutusta anotaan. Se on elämää.
On totta, että suuri eläin syö pienemmän ja pieni suuren
eikä sattuma tottele lakeja.

Tieteellinen maailmankatsomus on tarjolla ilmaiseksi.
Kaaos selittää itsensä kaaoksella ja toimii rikkeettömästi.
Onni lepattaa sydämessä kuin kynttilänliekki tai perhonen.
Hiukan tuulensuojaa se tarvitsee.

Haaksirikkoinen kyyristyy mahtuakseen aineeseen, mutta
ei näe mitään, ei edes sormenjälkiä. Taivas on sekin tyhjä,
tähdet koristeita. Myrskyn silmässä avautuu ankkuripaikka,
pelkkä olemassaolo, ihme.

Pentti Holappa: Ankkuripaikka, 1994

Etanan muistilista

- muista venytellä
- ole jämäkkä
- paneudu, keskity
työhösi
- lepää
- varaa riittävästi aikaa omiin menoihisi
- erotu
eduksesi (mutta älä linnuille,
myyrille ja matelijoille.
Sillä mikäli
annat niellä itsesi,
sinut niellään,
kiittämättä).

Maria Vuorio: Ison kiven juureen, 2001

tähdistä täydet

tähdistä täydet jättimäiset tiimalasit palaavat.
maanalaisissa käytävissä on mustien kukkien
ja kristalliarkkujen tungos.
pystypäin rientävät vaakunaeläimet horisonttiin.
valtavat valkoiset jänikset juovat valkoisista laavavirroista.
hän näkee myös kohtisuoraan merten kuin peilien
riippuvan vuorissa muttei pakene maallikkosakin kanssa
arkkeihin.
hän tuo lumisadon.
hän nostaa lumiankkurin ja jättiläislinnun verestä hän
viskoo lihan ja veren kristalleja.
joet hyppivät kuin pukit teltassaan.

Hans Arp: Pilvipumppu, 1963

Olet puolisoni nyt

Ei preeriaa, ei peltoja, ei vuortenhuippuja

On kaupunki ja kaupungissa kaksi vanhusta

Toinen herää painajaiseen toistuvaan ja nousee sängystä

Sudet eivät ulvo eikä vesi hyytävää

On puolisonsa vartalolla kaksi täkkiä

Toinen oli lahja jonka reuna repsottaa

Katse jähmettyy, kello ei



Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja

En jäätä joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt



Tapetoitu seinä on ja puinen lattia

Valokuvat koirasta ja lastenlapsista

Yläkerta yskii, askel ottamatta jää

Filmi pysähtyy

Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen

Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en

Täydellistä suoritusta tehnyt minäkään



Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja

En jäätä joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt

Kun väkivahva kevät puhkeaa

Ja aamu kantaa rautahaarniskaa

Kun vaja tehdään vuolukivestä

Mä olen siinä nuorena kuin nurmet on

Sä istut salin nurkkapöydässä

Musiikki on rytmitettyä

Minä kysyn saanko luvan, sinä nyökkäät

Sinä nyökkäät



Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista

Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja

En jäätä joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt

Samuli Putro: Tavalliset hautajaiset, 2012

Ch'ung-yang-juhla

Ihminen vanhenee nopeasti, taivas pysyy nuorena.
Vuosi vuodelta palaa Ch'ung-yang-juhla
niin kuin taas tänään.
Taistelukentällä tuoksuvat keltaiset kukat.

Kerran vuodessa tulee rajuna syystuuli:
miten toista onkaan keväällä!
Keväänkin loiston voittaa silti
rajaton maisema: joki ja taivas,
          kymmenentuhatta litä huurteen peitossa!

Mao Tse-tung: Runot, 1925-1965

14

Näe kieli kollektiivisena prosessina
keskeneräisenä
kognitiivisena prosessina
lakkaamattomassa
käsitteenmuodostuksessa,
differentioinnissa, trans-
formaatiossa –
Keskeneräisenä prosessina
jota jokaiset
yksityiset aivot
koko ajan soveltavat
maailmaan
Ja siten keksivät sen,
löytävät sen,
muuttavat sitä, ja
muuttuvat itse
siitä, kuten ruumis
tanssiessaan

Göran Sonnevi: Keskeneräinen kieli, 1977

Kissa

Varo, sinä sanoit,
näytit kiiltäviä hampaitasi.
Enkä minä varonut.

Valheet ovat pieniä hiiriä,
harmaita kuin Lutherin kasvot.

Hampaat iskeytyivät niskaani
ja minä vikisen verissäni.

Valehtelijalle sinä
muutut villikissaksi
lukitussa huoneessa.
Et tapa heti, vangitset,
roikotat läpi kaupungin
että kaikki näkisivät.

Tommy Tabermann: Ylistyslauluja ihanalle ruumiillesi, 1983

Miksi?

Enkeliotsikoita tietokoneen ruudulla,
me humallumme yhdestä oluesta.
Jalkapohjat mustuvat ja ikävä
muuttuu muistoiksi
(voi milloin?)

Kissannahkaisia siipiä
fysiikan tunnilla,
eboniittivartaloita.

Mietin,
kuka minua kutsuu tytöksi,
milloin olen nainen?

Krista Jokinen: Vuorovesikaupungit, 2006

Koiran aivot

Vaikka koirani hyppii sinua vasten ja nuolee sinua
joka kerta kun tulet meille, hän sanoi,
se ei tarkoita, että se ymmärtäisi, mitä tekee.
Luultavasti se oppi tempun minulta, näki minun
suutelevan sinua ja kuvittelee, että niin pitääkin
tehdä, mutta se näki minun tekevän niin ennen kuin minä tiesin,
että sinä olet nuija, eikä se tajua eroa.

Hal Sirowitz: Äiti sanoi, 1996

Mökin äijä

On risuaitaa, on piikkopaitaa,
on akka aulein ja ahkerin,
on saunavasta, on omaa lasta,
on mustakattoinen mökkikin

ja pellonläiskä ja hevoshäiskä
ja mullan anti ja kyntötyö.
Et vaadi muuta, ei purra puuta,
ja unta riittää, kun saapuu yö.

Jos toista pyydät, ne toiveet hyydät,
jo kestät myrskyt ja hallatkin.
Niin ilo riittää, kun osaat kiittää.
ja liität viikkoja viikkoihin

ja hetket karvaat lääkkeiksi arvaat.
Jos valtakuntasi pieni on,
on korkeutta, on kirkkautta –
on lahja annettu loputon.

Arvi Kivimaa: Kerran Firenzessä, 1955

Leskiäidin tyttäret

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.
Kaikki onkin kynnetty turhaan.
Luulin, että kuolisin tänne.
Vaikein onkin vielä jatkaa.

Häviäisin sittenkin, jos nyt luovuttaisin –
tämän kaiken loppuun vien,
ja se olkoon lohtuni viimeinen.

Vaiettu oikeus:
otit armosi itse.
Tiedä, etten kertonut mistään. Koskaan.
Kivi kasvoi mun rintaan.
Hauta on jo luotu umpeen.

Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen
tänne on pakko palata,
kaikki näyttää pienemmältä
ja koivusta keinu puuttuu.

Päästä lähtemään,
auta lentämään,
vielä menisin taivaan taakse
ja kauas sinne jään.

Pihlajat on paikoillaan.
Ikkunasta katsoin tähtiä ja toivoin pääseväni
kauas pois niiden luo
– on myöhäistä pyytää niin.

On myöhäistä pyytää niin.

Jotenkin ovat silmätkin
vanhat jo aikaisin.
Joku muka pimeään kietoutuu,
tahtoisi varjoihin;
minä vaihtaisin kaiken pois,
raskas on kivi kantaa.
Vedenselät puhuisivat aamuisin,
kuinka on kaunis maa.

Paula Vesala: Leskiäidin tyttäret, 2006

Ihmisen koti

Meren saari lepää haaveellinen
valontuikkeisin pienin taloin,
koti turvaisa yllä syvyyden,
koti ihmisen paasin ja taloin.

Savu ilmaan nousee: katetaan
paraikaa keittiön pöytää.
Tutut perunat hohkavat kulhossaan,
kukin ruokailupaikkansa löytää.

Tuvan seinältä verkko tullessa koin
on vietävä apajille.
Emon polvilla pienin nukkuu noin
ja mainingit laulavat sille.

Monen Atlantiksen vajoavan
näki ihminen kasvoin harmain.
Koti tää ui helmassa ulapan
merikorttien mukaan varmain.

Pär Lagerkvist: Runoja, 1953

Vaimot

Mitä jos olisi

maharadzan kolmas

tai neljäs vaimo?

Istua purdahssa

muitten vaimojen,

hovinaisten

ja lasten kanssa

valkoisen marmorisen

pitsisäleikön takana

kulkea eunukin kanssa

kaupungilla

päällä musta

nilkkapituinen vaate

päässä musta huppu ja siinä

tiheäsilmäinen verkko

nähdä eikä näkyä

kuulla eikä kuulua.

Mustasukkaisuutta,

kaunaa, riitaa

on vain vähän.

Yhdessä on hoidettava

mies ja lapset,

monet muut tehtävät.

Se riittää

että sinusta huolehditaan.

Elina Grönlund: Valkoinen sari, 1997

The End

Tämä tie päättyy tähän. On palattava alkuun, kierrettävä eläinhäkit,
                       valittava uudelleen.
Valinta on niskat nurin käännetty kissa, kun päästät irti,
se ravistaa turkkiaan ja nuolee käpälänsä, sanovat sitä sijaistoiminnoksi,
                       ihminen joka rakastuu, heittäytyy
                                             sokean tunteensa perukoille,
                                                                    jottei näkisi itseään.

Kerran näin miehen, jonka kaulassa roikkui nyrkinkokoinen amuletti,
                       hän piteli siitä kaksin käsin kiinni.
Ehkä ihmisen on aina riiputtava jossakin,
hellyydessä tai hurmiossa                             raiteilla tai ristillä
                       kuin olisimme kuolemanvarmoja,
että kun tulee yö ja kirkontorni ojentuu pitkään haukotukseen,
                       tähdet natisevat kuin taivaanpohjan ruuvinkannat,
                                              niin vain meidät voi pyyhkäistä pois yksi Jumalan
aivastus.

Tapahtuu myös muuta: vähä vähältä luut nousevat pintaan
ihon alla.
                                              Tarkka sijainti hämärtyy.

Väri pakenee kasvoilta ja hiuksista, nahka hiertyy ohueksi kuin paperituohi.
Ihmisen on aina saatava tietää,                        mihin valinnat johtavat.
                       Mutta katse katseelta näkökyky heikkenee,
kartta hapertuu langanohueksi poluksi            emmekä enää ymmärrä
                                              että kaikki tiet päättyvät,

emme huomaa,                        että elämä kantaa,
                       jokaisen se kantaa hautaan asti.

Tuija Välipakka: Klovnin pelko, 2010

Rumanpunaiset pilvet

Rumanpunaiset pilvet
valuvat ylitseni
rannan tietä lipoo
            meren väkevä vaahtoava kieli.
Majakka pyörittää katkennutta kaulaansa hämärässä,
kaukainen pulsari veden laidalla.

Hauskuus muuttuu lopulta sekin suruksi,
                  menetetyksi menneeksi
Kaikki suru pysyy puolestaan itsestään suruna
sillä suru on se suure
absoluuttinen mitta

Kohteeton suru,
kohtuuton

Lapset, lapset,
kauan teidän on vielä odotettava
ennen kuin pääsette maistamaan
                  elämän ihanaa tuoksuvaa myrkkyä

Heidi Liehu: Meillä on silmät, 1990

Päivällisen jälkeen

Niin vatsa täys, ettei! . . .
Nyt verryttely vaan,
ja, armas loikoilu,
sua painun palvomaan!

Ah sohvaa siunatun
suloista, pehmeää!
Ken sinut keksi, sen
ei ollut puusta pää.

Hei, pentu, piippu tuo!
Tuo pian, turkanen!
Ei iljettävämpää
kuin kulku kuhnuksen.

Likemmäs, pässinpää!
Vai kurkotella saan?
Se eikö riitä, kun
suu vartoo ammollaan?

Kirottu kärpänen!
Mua härnää . . . häädä pois! . . .
Tuoss' istuu korvalla
se koira . . . purra vois!

Ain' ihmis-elämä
on täynnä harmia;
vain ihme ihmeiden,
siit' ettei halkea!

Pois siirrä uudin tuo,
ett' ikkunasta nään,
kuink' uusi rakennus
lie päässyt eestymään.

Kas, kas, ei hullummin!
Siell' onpas kihinää! . . .
Mut sulje taas, on niin
tuo valo pistävää.

Hävytön helle! . . .  Noh,
ei haittaa; ainakaan
tuoll' eivät ulkona
vilustu touhussaan.

Sándor Petőfi: Runoja II, 1923

Nyt kun tosissani

Nyt kun tosissani yritän olla tässä
itseni portsarina
niin minähän se tietysti olen joka lähtee
jos jonkun on lähdettävä:
vaihdan vaatetta, otan sanat takaisin
eikä minun ole enää pakko olla tässä
yhtä
tyhjän kanssa.

Liisa Laukkarinen: Kuoleman huolenpito, 1980

Naapuri kuoli

Naapuri kuoli
nyt meidän pihalla käy
samanniminen koira

todellisuus kiusaa toista

Toivo Laakso: Kuin ensi kesä, 2005

Ja laulustakin

Ja laulustakin
kysymys jää, tauko, kuin
pudonnut sulka.

Eila Kivikk'aho: Runoja 1961-1975

Epäkiinnostavat kirjeystävät (korvaansa lotkauta)

Jos olet kiinnostunut epäkiinnostavista asioista
pysy vaiti. Jotkut epäkiinnostavat kirjeystävät kirjoittavat
"suo anteeksi irrotin korvani ja ojensin sen sinulle kimpussa
se korva luuli että halusit sen rinnastuvan
simpukkaan tai kevään korvaan!
korva herää ja luulee kaikkea kuulemaansa todeksi, kuulitko?
se sanoo, mutta en kuullut mitään
on vain uskottava siihen mitä korva luulee kuulevansa
ja isovarpaani otan takaisin, noin, siinä se taas on, se
meni luulemaan että voisit käyttää sitä johonkin
tai että pidit sitä kiinnostavana! kaikkea sitä
varpaat luulevat, varmaan se oli kuunnellut
jalan neuvoja, ja pikkuvarpaan, sitä
se arvatenkin vielä uskoo, sehän
ei paina paljon mitään, pikkuvarpaan ehkä voisi, ehkä
siellä missä asut vetää jostain pikku reiästä?
sitä voisi ehkä ajatella jos ketään, vai
pihallako ihan se pyörii?"

Catharina Gripenberg: Sinä siellä kaukana näytät tutulta, 2005

aukenee teriö

aukenee teriö pelon huuto kiirii
kasvot säteilevät

mieli haavoittunut lintu nousee
ja maailmat kannetaan pois

yön siivet humisevat

muuttolintu käyt maailmassa
maan korvaan siivet avaa
palavien kaupunkien yli
siivet avaa
maa uponnut alla
lennät parvessa yli kuiskuttelevain merten

Väinö Kirstinä: Luonnollinen tanssi, 1965

Ave Maria!

rakkauden valtateillä
tiesulut
persikansiemenestä
tappelevat pulut

olen kadottanut avaimen
löysin tieni kuitenkin kotiin
avaat oven ja minua varten
olet pukeutunut keltaiseen

ave maria
ave maria

olen ruma ja itkuinen
istun portailla
ja puristan ruusua
tule takaisin
maksan taksin

talvi tuli taloon varkain
nyt on syyskuu
kielellä on maku karvain
taivaalla kylmä kuu

olet kaunis morsian
miksi pukeudut sadeviittaan?
olen kadottanut ratsuni
mutta löysin puistosta
tulppaanin

ave maria
ave maria

minä tunnustan syntini
olen tyhjentynyt lasi
enkä tiedä minne tästä jatkaisin 

olen ruma ja itkuinen
istun portailla
ja pitkitän itsemurhaani
hei tule takaisin
tule takaisin 

Olavi Uusivirta: Preeria, 2010

Ja minä tahdon, että sinä lopultakin vavahdat

Ja minä tahdon, että sinä
             lopultakin vavahdat,
kun sateesta märkä järvi
             nostaa siivilleen kesän,
                       sen joutsenet.
Kun ne vielä hetken viipyvät
       puiston puiden yllä, kaiken
                       rakastetun kullan yllä.
Kun niiden väri on
             jo valkoisempi lunta,
valkoisempi eron väriä.

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, 1986

Vierge moderne

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunnaista aurinkoa ...
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseen ...
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä,
                                                               ilman ehtoja.

Edith Södergran: Kohtaamisia, 1982

Aamupyykki

Kun oli puhuttu sanat sanoista, oli jäljellä kaikki,
mitä tuuli kosketti, mikä verenpunaisena painui,
aamun hiljaisuudessa taas silmän matalalta nähdä,
siilin kuonon nuuhkia, ja varjojen.
Kuin elämä liikehtien ja empien runo etsii
ilmavirtoja ja tyventä, aavistuksettomia vesiä,
tummaa maata, ja lennossa luo
kokonaisuuden. Siinä aamussani lepää osia minusta
kuin kivet rannassa.
Siinä hän jota rakastan pesee aamupyykkiä
puhtaampaa kuin sanat, aamuvedessä.
Siinä kulkee poikani minun elämäni läpi
ja kaikki nämä kuvat jotka ovat esineitä ja elävät
ovat jo puhuneet sanasta
sen mitä sana ei pysty puhumaan ja minkä ulappa puhuu.

Bo Carpelan: Elämä jota elät. Valitut runot 1946-1983.

Iltasateesta

Iltasateesta
jäi sammakon kasvoille
kolme pisaraa

Shiki Masaoka: Shiki, 1999

Roskaa

Valomainokset, jättiläishampurilainen,
drive-in-ravintolat, mustan naisen paljas
sääri, ruuhka, vastaantulijat,
sireeni, Pepsi-Cola, junat,
bussit, liikennevalot, kitara-
bändien voima, tajunnan
orgasmeista syntyvä
energia, väkijoukon
kaaokseen vievä,
valtaa kumoava
sahaava riffi:
tahdon olla osa
tätä roskaa.

Tapani Kinnunen: Show Time, 1998

Vain

Vain henkilökunnalle. Ole hyvä.
Vain osallisille jotka kannattelevat
osanoton murenevia vuoria ilmatiiviissä ajatuksissaan.
Onnettomuus on jo tapahtunut: tätä on sikäli liikaa,
sanoit vain, iso surunkaltainen take-away kurkussasi
ja taas joku ihmiskohtaloon sidottu syytteiden vuoristo
kiisi ikkunassa ohi,
hänenkaltaisensa matkustaja istui alas
seuraamaan todisteiden läpilukua.
Vain hänelle osanottoa jota hän ei ansaitse,
et ansaitse sitäkään, vain raskauttavat vuoret,
maiseman eksoottisen nopeuden, et mitään,
kuin tuuli junan penkki nousee,
etäisyys kiihtyy,
syö sahalaitaista viivaa joka hikoaa ruutuun,
hirvet ampaisevat metsästä ikkunaan
ja valonauha täyttää vaunun.
Tänne ei enää mikään mahdu, et edes sinä vain
tasaista viivaa

Ei ole mitään yksittäistä istumapaikkaa
jossa vain uskoutua täydellisesti
ja sitten pysähtyä hiljentymään.
Vain vuosisatainen latomaisema
joka pyrähtää lasin reunasta toiseen ja takaisin.
Tässä, se sanoo,
kun ehdit ajatella, kuva pysähtyy.
Ladot huutavat monitasoristeyksessä itseään,
ne on täytetty maalauksilla latomaisemista,
niiden alla maatuvat ladot, harmaiden hirsien peittämät
harmaat hirret ja kuvat ladoista
jotka on hirsin täytetty.
Ja totta kai
juuri silloin joku-käytäväpaikalla-vain
yrittää hävetä persoonaa esiin.
On vain, sinulle,
joka ehdit ajatella että ravintolavaunussa
yksi seissyt kala tuijotti lautaselta.
Olette kasvaneet siinä määrin erillenne,
näillä haja-asutusalueilla ero on kauhea,
se halusi vain sanoa ja tuijottaa vain
eikä pyrkinyt mihinkään.

Eino Santanen: Merihevonen kääntää kylkeään, 2006

Lähdöt

Lähdöt, lähdöt kuin purjeet
päivät meriä
yöt taivaanrantoja,
satama monen majakan takana.

Timo Pusa: Yövuoro, 1979

Paljon on säkeitä kirjoittamatta

Paljon on säkeitä kirjoittamatta,
sateisia aikoja elämättä,
lyhdyssä sielun valoa

(topografinen kysymys, haudan paikka,
toisia odottaa onni kulman takana,
toisia piste tai rautatieseisake;
ilta on laulava muuri).

Jarkko Laine: Oodi eiliselle sanomalehdelle, 1989

Nummikummuilla

Nummikummuilla nousee tuuli,
rauniotornit muistavat velhot ja neidot,
kauan sitten lähteneet.

Vain tuulettaret tanssivat täällä,
ilakoivat raunioissa,
liehaavat ruohossa, vaivuttavat varvut,
silmissänsä villi ilo tanssivat tervetulleiksi
suuret tuulet, myrskyn tyttäret.

Nummikummuilla tuulee.


Soili Sarelli: Talvenvalta, 2008

Ei sovi että runoilijan talosta

Ei sovi että runoilijan talosta
kuuluu valitusta

Sapfo: Iltatähti, häälaulu

haravoitiin tarkkaan

haravoitiin tarkkaan,
mutta metsä oli hiljaa ;
naarattiin huolellisesti pitkällä naaralla,
mutta vesimittarit eivät olleet liikkeellä ;
koko kirkkaan järven pohjan näki, häntä ei näkynyt ;
hän tuli eilen, sanoi nimekseen Lindholm,
hän oli noita erakkoja,
vanhaa hyvää sukua, joka kai on häviämässä sukupuuttoon,
ihminen tarvitsee ihmistä, niin se on,
nainen miestä, lapsi lasta,
eksistentialismin sosialisointi ja siitä eteenpäin ;
kiiltomadot valaisivat polun palatessamme,
suolla huusi joku, mutta Lindholm se ei ollut,
hänen äänensä oli kimeä ja kireä,
onnettomilla ihmisillä on usein sellainen ääni,
ehkä hän oli tottumaton kaiun metamorfooseihin,
syksyisiin ääniin kaislikossa,
ehkä hän meni uimaan, ja aallot lähti perään

Pekka Piirto: Piirtoja, 1968